Hesarissakin oli artikkeli siitä kuinka sisaruksen kanssa kinaaminen kehittää lasta. 

Ei viitsitty lukea mokomaa artikkelia edes, ettei tulis huono omatunto, koska täällä on alkanut pinna kiristymään noiden ihmiskekaroiden hillumisen kanssa. Niillä on tasan kaksi vaihdetta. Riitely ja riehuminen. Ja nyt on muuton jälkeinen pehmeä lasku uuteen elämään loppu. 

Meno on ollut niin holtitonta, että päätettiin pistää piste sekoilulle ja kannettiin kundin sänky lastenhuoneesta anopinkammariin. Lapsille kehittävää touhua jatkuva kinaaminen ehkä, mutta mun älynystyröitä rassasi jatkuva erotuomarina toimiminen, tai juokseminen hätiin kun jommalla kummalla oli pää kainalossa. Toki olen antanut niiden myös keskenään yrittää sopia kinojaan, mutta sivusta kuultuna kahden itsepäisen, kovaäänisen draamanaaman välienselvittely on vaan todella ärsyttävää kuunneltavaa, ja yllätys! ei johda mihinkään.

No. Nyt loppu hilluminen. Ja jos tämä nyt menee sukkaan niinku toivoa saattaa, palkintona toki viikonloppuna odottelis vaatimattomasti yks Robinin keikka. 

Jännä nähä.

Eilinen meni kivasti. Tappi rakenti majan ja istui siellä miltei koko päivän tyytyväisenä leikkimässä. Kisulla oli vaikeampaa kun ”ei ollut mitään tekemistä” eikä ketään ketä pomottaa/kurmottaa. 

Käytiin illalla peltolenkillä lasten ja koirapaksukaisen kanssa. Ja lapset sai jäädä pihalle leikkimään sen jälkeen. 

”Mennääks pulkkamäkeen? 

”Mä en ainakaan halua pulkkamäkeen!” 

”Mä en ainakaan halua leikkiä pihalla!” 

”No mä en sitte…”  

– Sisälle, molemmat! Huusin tähän väliin.

”No jos me sinne pulkkamäkeen….” 

Miten ihmeessä ne voi olla eri mieltä joka asiasta 24/7?! Ihan periaatteesta pelkästään. Koska faktahommahan on että molemmat rrrrrrakastaa pulkkamäkeä.

Mutku…