Ladataan...
Hanna Koo

Aloitin Sepram-lääkkeen käytön kaksi viikkoa sitten 10mg:n päiväannoksella. En tiedä lääkkeistä juuri mitään, mutta tuo annos on käsittääkseni pienin mahdollinen ja aikuisilla usein ns. totutteluannos, joka viikon tai parin jälkeen nostetaan korkeammaksi.

Kuurin aloitusta edeltävän illan vain itkin. Pelkäsin sivuvaikutuksia ja tein lukuisia alkuvalmisteluita siltä varalta, etten ole ensimmäisten päivien aikana toimintakykyinen. Tiskasin, vein kaikki mahdolliset roskat, asettelin kissoille useampia vesi- ja raksukippoja, hain niille ylimääräiset vessalaatikot, ilmoitin äidille ja parille ystävälle, missä vara-avaimeni sijaitsee ja ostin jääkaapin täyteen mustikkakeittoa.

Suhteutettuna siihen, mitä oireita olisin voinut saada, selvisin melko vähällä. Noin tunnin kuluttua pillerin ottamisesta aloin tuntea huimausta ja lievää päänsärkyä, jotka hellittivät ensimmäisen viikon jälkeen. Lääkkeestä aiheutui myös aivan valtava, hurjan kova jano. Sekoitin sen ensin makeanhimoon, mutta hoksasin onneksi ensimmäisen päivän aikana, mistä on kyse. Janotus väheni pikkuhiljaa, mutta ei ole täysin poistunut. Vatsa-asiat pilleri keikautti päälaelleen saman tien. Sitä voisi pitää hyvänä juttuna tai ainakin tervetulleena vaihteluna, mutta jokainen, jolla on joskus ollut ummetusta, tietää, ettei se mitään riemukasta ruusuilla tanssimista ole. Iltapäivisin iski myös poikkeuksetta järjetön väsymys. Siis sellainen, että mikäli tahtoi välttää nukahtamisen, oli pysyttävä seisaaltaan ja liikuttava; istualtaan ollessa uni tuli väkisin.

Viikko sitten maanantaina olin ensimmäistä päivää töissä lääkkeiden aloittamisen jälkeen. Päivä sujui hyvin, joskin kyseessä oli palaveripäivä – siis pelkkää kokoustilassa istumista. Onnistuin kuin ihmeen kaupalla välttämään nukahtamisen, vaikka lähellä se piste olikin. Perjantaina olin aamuvuorossa ja tein valtavan virheen ottaessani lääkkeen tyhjään vatsaan. Pakkausselosteen mukaan lääkkeen voi ottaa ruuan kanssa, mutta omalla kohdallani se on selvästi välttämätöntä. Sain kovat vatsakivut ja kaupan päälle todella huonon olon, eikä työvuorosta selviytyminen ollut todellakaan helppoa.

Eilen juttelin puhelimessa lääkärini kanssa. 10mg:n resepti oli käytetty loppuun ja nyt oli hänen mielestään aika nostaa annos kaksinkertaiseksi. Olin varautunut tähän ja tiedustelin, olisiko asiaa mahdollista lykätä viikolla eteenpäin, sillä ensi viikolla minulla olisi sopivasti kaksi peräkkäistä vapaapäivää, jolloin voisin kärsiä mahdolliset, annoksen nostamisesta johtuvat sivuvaikutukset ihan omalla ajallani. Tohtori oli kuitenkin sitä mieltä, että annos on hyvä päivittää nyt, sillä haittavaikutukset kuulemma harvoin palaavat ainakaan yhtä voimakkaina.

Niinpä, juu. Otin siis tänään aamuvuorossa ollessani uuden, vahvemman pillerin. Lykkäsin lääkkeenottoa hieman tavallista pidemmälle, jotta saimme työkaverini kanssa ensin suurimman osan asiakkaista palveltua ja kollegani – joka odottaa vauvaa – ehti varmasti syödä. Järjetön huimaus. Päänsärky. Jano ja etova olo. Sain onneksi varattua lääkäriajan iltapäiväksi ja viimeisen tunnin ennen lääkäriin lähtöä vietin takahuoneessa, sillä en tuntenut olevani ihan mukana maailman menossa ja päässä heitti niin, että pelkäsin kaatuvani. Kompuroin lääkäriasemalle, joka luojan kiitos sijaitsee aivan työpaikkani naapurissa. Erikoisen oloinen mieslääkäri – joka aluksi oli sitä mieltä, että minun ehkä pitää lopettaa lääkkeet heti nyt, öh..? – määräsi minut pariksi päiväksi kotiin lepäämään ja totuttelemaan uuteen annostuksen. Kiitos!

En osaa vielä sanoa, onko lääkkeellä ollut positiivisia vaikutuksia. Ensimmäisen viikon olin huimausvaivojeni kanssa lähes pelkästään kotona ja viime viikolla oli pari muuten vain huonoa päivää, joten jään odottamaan ”parempia aikoja”. Haaveilen tällä hetkellä pääseväni lähiaikoina piipahtamaan kirpputorilla, sillä viime kerrasta on aivan liian kauan. Lisäksi minun pitäisi piipahtaa tatuointiliikkeessä: suunnittelemme siskoni ja veljeni kanssa hankkivamme sisarustatuoinnit. Mutta se on sitten aivan oma tarinansa.

Nyt siirryn sohvalle potemaan päänsärkyäni.

 

 

-Hanna-

Ladataan...
Hanna Koo

Tapasin tänään uuden työterveyslääkärimme. Sessiota varten oli varattu aikaa 40 minuuttia ja sen verran se veikin. Kävimme pikaisesti läpi parin viikon takaisten verikokeiden tulokset, jotka olivat - jälleen kerran - kerrassaan loistavat. Ei mitään viitteitä siitä, että saattaisin voida huonosti.

Viime keskiviikkona oloni oli jo töissä ollessa suhteellisen tukala ja kurja olo jatkui iltaan asti. Hieman ennen nukkumaanmenoa laitoin esimiehelleni viestin ja kerroin tilanteestani. Mainitsin, että toki olen seuraavana päivänä vasta iltavuorossa ja olo saattaa hyvinkin ehtiä parantua yön ja aamupäivän aikana. Hän vastasi jälleen tavallisen empaattiseen ja tsemppaavaan tapaansa, että toivoo oloni kohentuvan ja käski ottamaan rauhassa ja lepäämään sekä pyysi ilmoittamaan aamupäivällä hyvissä ajoin, mikäli olen edelleen huonovointinen.

Olenkin ehkä maininnut aiemmin, miten suunnattoman suuri onni on esimies, joka ymmärtää ja kannustaa, vaikka jatkuvat poissaolot ovat varmasti myös työnantajan kannalta haastava juttu. Esimieheni muun muassa hiljattain ehdotti, että voisin hetken aikaa suunnitella itse työvuorolistani sen mukaan, miten uskon jaksavani parhaiten. Toki tietty tuntimäärä täytyy kuukausipalkkaisena saada täyteen, mutta sain vapauden rytmittää työputket parhaaksi katsomallani tavalla: en esimerkiksi koskaan mene iltavuoron jälkeisenä päivänä aamuvuoroon, sillä vuorojen väliin jäävä nukkumisaika on auttamatta osoittautunut liian lyhyeksi. Viikot on myös rytmitetty siten, että teen pari-kolme päivää töitä ja olen sitten yhden päivän vapaalla ennen seuraavaa parin päivän pätkää. Olin todella helpottunut, että esimieheni ehdotti tällaista ratkaisua. Tämän vuoksi olinkin kovin järkyttynyt, kun hän torstaiaamuiseen "voin edelleen pahoin, enkä tämänhetkisen olotilan perusteella ole työkykyinen iltapäivällä" -viestiini vastasi melko tarkasti "Milloin menet seuraavan kerran lääkäriin? Näin ei voi jatkua!"

Olin kuin puulla päähän lyöty; pelästynyt ja loukkaantunut. En voi pahoinvoinnilleni mitään, eivätkä huonot vatsapäivät ole mikään uusi juttu. Olin myös harmistunut, ettei hän ollut malttanut odottaa, miten uusi työvuorokokeilu alkaisi vaikuttaa jaksamiseeni, vaikka toki ymmärrän hänen turhautumisensa. Ehkä sen olisi kuitenkin voinut pukea eri tavalla? Torstain kärvistelin kotona ja perjantaina vääntäydyin töihin väkisin, vaikka suoraan sanottuna vatsanväänteet, epämääräinen möyrintä ja kramppailu olisivat varmasti olleet ihan pätevä peruste sairauslomalle - en vain yksinkertaisesti uskaltanut olla pois. Hammasta purren kärvistelin päivän läpi, mutta seurauksena oli kuitenkin valitettavan monen muun puolikuntoisena vedetyn päivän tapaan se, etten uskaltanut syödä aamumurojen jälkeen kuin puolikkaan mandariinin, sillä pelkäsin sisälmysteni räjähtävän pitkin seiniä.

Tämänpäiväisellä lääkärikäynnillä keskustelimme jälleen mielialalääkityksen aloittamisesta. Olen kieltäytynyt siitä useamman kerran osittain siksi, että reseptin tuntuu saavan suhteellisen helposti, mutta vastapainoksi en koe saaneeni minkäänlaista tukea itse lääkityksen aloittamiseen. Kun resepti viimein minulle kesällä kirjoitettiin, lähetti lääkäri minut kotiin ilman keskustelua esimerkiksi siitä, miten selviytyisin esimerkiksi kuurin alkuvaiheessa mahdollisista sivuvaikutuksista; päänsärkyä, ruokahaluttomuutta ja pahoinvointia. Näiden siivittämänä töihin, niinkö? Tiedän, ettei minulla ole velvollisuutta keskustella tällaisista asioista työnantajani kanssa, eikä heidän tarvitse koskaan tietää lääkityksestäni, mutta tahdon silti olla asiassa rehellinen ja on mielestäni pelkästään reilua, että esimieheni tietää ennakkoon, mikäli tiedossa on poissaoloja lääkityksestä aiheutuvien oireiden vuoksi.

Siispä tohtori kirjoitti minulle tämän viikon sairauslomaa ja neuvoi aloittamaan lääkityksen huomisaamuna. Pelkään sivuvaikutuksia niin, että olen ollut lääkäristä lähdettyäni vallan tolaltani. Miten selviydyn yksinäni, mitä jos oireet ovat voimakkaita? Viestittelin aamupäivällä M:n kanssa, sillä hän on käyttänyt tätä samaa lääkevalmistetta. Hän muistutti, ettei oireita tule kaikille, eivätkä ne ole jokaisella yhtä voimakkaita. Hän itse oli kokenut etovaa oloa, ruokahaluttomuutta ja unettomuutta, mutta hänen ei tarvinnut selvitä tämän vaiheen yli yksin, sillä oli tuolloin vielä naimisissa ja rouva oli ottanut töistään vapaata voidakseen olla kotona M:n kanssa. Sympaattista. Minulla on täällä vain nuo kolme kissaa... M käski minun olla sitkeä ja soittaa vaikka keskellä yötä, jos tuntuu, etten selviydy oloni tai ajatusteni kanssa.

Näissä tunnelmissa odottamaan huomisaamua...

 

 

-Hanna-

Ladataan...
Hanna Koo

Tässä olen minä tänä aamuna, noin neljä minuuttia ennen töiden alkua. Puolentoista viikon talvilomailun jälkeen selviydyin yhden kokonaisen iltavuoron ennen kuin päädyin tähän tilanteeseen; olohuoneen matolle kontillani – ainoa siedettävä asento kyykyssä olon lisäksi – pyöräilykypärä päässä, kaulaliina kaulassa ja muutenkin ulkoisesti ihan valmiina töihin lähtöön. Sisäisesti olinkin sitten kaikkea muuta kuin valmis.

Loman ajan vatsa oli ihan OK. Ei mikään unelma, mutta sanotaanko, että ennakoitava. Otin koko loman niin rennosti kuin mahdollista; hyysäsin kissoja (omia ja hoidokkeja), enkä poistunut kertaakaan yli kilometrin päähän kotoa – ei sillä, että sitä muutenkaan juuri tekisin. Olin vain ja puuhailin kaikkea pientä, ilman stressiä.

Eilinen päivä alkoi lääkärikäynnillä. Olin joulukuun aikana vatsani vuoksi niin paljon poissa töistä, että sovimme esimieheni kanssa yhdessä, että minun on parasta varata aika työterveyslääkärille. Niinpä istuin ensin 45 minuuttia tohtorin vastaanotolla ja kävin sitten vielä laboratoriossa, missä tatuointejani ihastellut hoitaja pumppasi käsivarrestani verta ainakin litran verran. Tai siltä se tuntui. Osa tuloksista oli tupsahtanut nettipalveluun jo tänään, mutta hittoakos minä niistä ymmärrän. Edessä on joka tapauksessa lähiaikoina toinen superpitkä tohtoritapaaminen, joten eiköhän tuloksiinkin saada sitä myötä selvyys.

Kitisen aina, että onpa kurjaa mennä töihin, olisipa loma, pitkä sellainen. Totuushan silti on, että kyllä työt aina nämä viime aikaiset kärsimykset voittavat. Maailma on viime vuosien aikana kutistunut niin kovin, että työpaikka on ollut se viimeinen henkireikä. On ollut edes jotain, minkä vuoksi olen selviytynyt ulos näiden seinien sisältä. Ja vaikka miten kitisen, niin työstäni minä oikeasti pidän ja olen siinä hyvä. On siis melko masentavaa, etten tällä hetkellä selviydy aina edes työmaalle, vaan joudun usein aivan viime tipassa ilmoittamaan, etten kykene. Etten vain pysty lähtemään kotoa, sillä vatsani on kipeä tai en vain yksinkertaisesti selviydy varttia pidempään vessan ulkopuolella.

 

Suhteellisen epäseksikäs tämä vaiva.

 

 

-Hanna-

Pages