Nappia nassuun?

IMG_20170206_134759_02.jpg

Tapasin tänään uuden työterveyslääkärimme. Sessiota varten oli varattu aikaa 40 minuuttia ja sen verran se veikin. Kävimme pikaisesti läpi parin viikon takaisten verikokeiden tulokset, jotka olivat – jälleen kerran – kerrassaan loistavat. Ei mitään viitteitä siitä, että saattaisin voida huonosti.

Viime keskiviikkona oloni oli jo töissä ollessa suhteellisen tukala ja kurja olo jatkui iltaan asti. Hieman ennen nukkumaanmenoa laitoin esimiehelleni viestin ja kerroin tilanteestani. Mainitsin, että toki olen seuraavana päivänä vasta iltavuorossa ja olo saattaa hyvinkin ehtiä parantua yön ja aamupäivän aikana. Hän vastasi jälleen tavallisen empaattiseen ja tsemppaavaan tapaansa, että toivoo oloni kohentuvan ja käski ottamaan rauhassa ja lepäämään sekä pyysi ilmoittamaan aamupäivällä hyvissä ajoin, mikäli olen edelleen huonovointinen.

Olenkin ehkä maininnut aiemmin, miten suunnattoman suuri onni on esimies, joka ymmärtää ja kannustaa, vaikka jatkuvat poissaolot ovat varmasti myös työnantajan kannalta haastava juttu. Esimieheni muun muassa hiljattain ehdotti, että voisin hetken aikaa suunnitella itse työvuorolistani sen mukaan, miten uskon jaksavani parhaiten. Toki tietty tuntimäärä täytyy kuukausipalkkaisena saada täyteen, mutta sain vapauden rytmittää työputket parhaaksi katsomallani tavalla: en esimerkiksi koskaan mene iltavuoron jälkeisenä päivänä aamuvuoroon, sillä vuorojen väliin jäävä nukkumisaika on auttamatta osoittautunut liian lyhyeksi. Viikot on myös rytmitetty siten, että teen pari-kolme päivää töitä ja olen sitten yhden päivän vapaalla ennen seuraavaa parin päivän pätkää. Olin todella helpottunut, että esimieheni ehdotti tällaista ratkaisua. Tämän vuoksi olinkin kovin järkyttynyt, kun hän torstaiaamuiseen ”voin edelleen pahoin, enkä tämänhetkisen olotilan perusteella ole työkykyinen iltapäivällä” -viestiini vastasi melko tarkasti ”Milloin menet seuraavan kerran lääkäriin? Näin ei voi jatkua!”

Olin kuin puulla päähän lyöty; pelästynyt ja loukkaantunut. En voi pahoinvoinnilleni mitään, eivätkä huonot vatsapäivät ole mikään uusi juttu. Olin myös harmistunut, ettei hän ollut malttanut odottaa, miten uusi työvuorokokeilu alkaisi vaikuttaa jaksamiseeni, vaikka toki ymmärrän hänen turhautumisensa. Ehkä sen olisi kuitenkin voinut pukea eri tavalla? Torstain kärvistelin kotona ja perjantaina vääntäydyin töihin väkisin, vaikka suoraan sanottuna vatsanväänteet, epämääräinen möyrintä ja kramppailu olisivat varmasti olleet ihan pätevä peruste sairauslomalle – en vain yksinkertaisesti uskaltanut olla pois. Hammasta purren kärvistelin päivän läpi, mutta seurauksena oli kuitenkin valitettavan monen muun puolikuntoisena vedetyn päivän tapaan se, etten uskaltanut syödä aamumurojen jälkeen kuin puolikkaan mandariinin, sillä pelkäsin sisälmysteni räjähtävän pitkin seiniä.

Tämänpäiväisellä lääkärikäynnillä keskustelimme jälleen mielialalääkityksen aloittamisesta. Olen kieltäytynyt siitä useamman kerran osittain siksi, että reseptin tuntuu saavan suhteellisen helposti, mutta vastapainoksi en koe saaneeni minkäänlaista tukea itse lääkityksen aloittamiseen. Kun resepti viimein minulle kesällä kirjoitettiin, lähetti lääkäri minut kotiin ilman keskustelua esimerkiksi siitä, miten selviytyisin esimerkiksi kuurin alkuvaiheessa mahdollisista sivuvaikutuksista; päänsärkyä, ruokahaluttomuutta ja pahoinvointia. Näiden siivittämänä töihin, niinkö? Tiedän, ettei minulla ole velvollisuutta keskustella tällaisista asioista työnantajani kanssa, eikä heidän tarvitse koskaan tietää lääkityksestäni, mutta tahdon silti olla asiassa rehellinen ja on mielestäni pelkästään reilua, että esimieheni tietää ennakkoon, mikäli tiedossa on poissaoloja lääkityksestä aiheutuvien oireiden vuoksi.

Siispä tohtori kirjoitti minulle tämän viikon sairauslomaa ja neuvoi aloittamaan lääkityksen huomisaamuna. Pelkään sivuvaikutuksia niin, että olen ollut lääkäristä lähdettyäni vallan tolaltani. Miten selviydyn yksinäni, mitä jos oireet ovat voimakkaita? Viestittelin aamupäivällä M:n kanssa, sillä hän on käyttänyt tätä samaa lääkevalmistetta. Hän muistutti, ettei oireita tule kaikille, eivätkä ne ole jokaisella yhtä voimakkaita. Hän itse oli kokenut etovaa oloa, ruokahaluttomuutta ja unettomuutta, mutta hänen ei tarvinnut selvitä tämän vaiheen yli yksin, sillä oli tuolloin vielä naimisissa ja rouva oli ottanut töistään vapaata voidakseen olla kotona M:n kanssa. Sympaattista. Minulla on täällä vain nuo kolme kissaa… M käski minun olla sitkeä ja soittaa vaikka keskellä yötä, jos tuntuu, etten selviydy oloni tai ajatusteni kanssa.

Näissä tunnelmissa odottamaan huomisaamua…

 

 

-Hanna-

Kommentit (7)
  1. Mie sain paniikkihäiriöön Citalopramia ja aloitus osui kesälomalle, kun olin sopivasti äidin ja isän hellässä huomassa. Ensimmäinen yö oli kamala, koska masennuslääkkeenä tuokin aiheutti kasvavaa ahdistusta ja itsetuhoisuutta, sekä alkuoireina lisäsi paniikkikohtauksia. Muutama päivä teki tiukkaa toistuvien paniikkien kanssa, mutta sen jälkeen tilanne helpottui. Nyt huomaan vain, mikäli olen jättänyt pari pilleriä putkeen ottamatta. Olo alkaa muuttua silloin paniikkiseksi taas. 

    Tsemppiä ja koita ajatella positiivisesti. Ehkä saat hyödyn juuri tuosta lääkkeestä. 

  2. Tsemppiä. Itse olen kahdesta lääkkeestä joita tk lääkäri määräsi voinut viikkoja niin pahoin etten ikinä olisi yksin selvinnyt: pahoinvointi, yökkäily, ripuli, paniikkikohtaukset, unettomuus, kuumotus raajoissa, ja järjettömät pelkotilat. Lopulta lopetin lääkkeet pakkotestiviikkojen jälkeen ja kinusin pääsyn psykiatrille joka määräsi terapiaa ja rauhottavat pahimpiin päiviin. Lisäksi sanoi minulle viimisenä testatun lääkkeen olleen totaalisen väärä oireisiini. Minä siis reagoin vatsallani melkein kaikkeen. Pieni stressi ilmottaa itsestään pahoinvointiaalloilla, vatsakivuilla ja vatsan sekaisin menolla.

    1. Terapiasta on ollut apua ahdistuneisuushäiriööni joka myös psykosomaattisilla vatsaoireilla mm. oireilee. Siis kun vihdoin löysin hyvän terapeutin. Mielialalääkkeisiin en suostu enää koskemaan. 

      1. Olen myös vatsallastressaaja ja -jännittäjä ja pahoinnvointi ja oksentaminen on ehkä kamalinta, mitä tiedän. Koska olen lisäksi myös ihminen, joka tahtoo suunnitella ja tietää kaiken etukäteen, on tämä tilanne ihan äärimmäisen ahdistava: minun on päästettävä elimistööni vierasta ainetta, jonka vaikutuksista – sen kummemmin positiivisista kuin negatiivisistakaan – ei ole mitään takeita. On ilmassa leijuu vain ”ehkä”, ”mahdollisesti” ja ”toivottavasti”.

        Nyt tilanne on edes sen verran inhimillinen, ettei minun tarvitse viikkoon stressata töihinmenoa ja lääkäri varasi perjantaille soittoajan, jolloin voimme keskustella ensimmäisten päivien kokemuksista. Kumpaakaan näistä edellinen lääkäri ei tarjonnut: ”Aloitat huomenna ja tulet viikon päästä takaisin, niin nostetaan annosta. Kiitos ja hei.”

        1. Mä söin joskus escitalopramia sen noin 2 vuotta. Alotusoireina ruokahaluttomuus ja ahdistus. Mutta kun ne alkoi mennä ohi, niin ei mitään. Lopetus oli helppo. Tosin en usko siitä pienimmästä mahdollisesta annoksesta jota söin niin oikeastaan mitään apua. Terapiasta enemmän. Noh sitten kun pari vuotta myöhemmin vatsan kanssa tuli iso solmu (ahdistuksen takia) kokeilin alottaa uudelleen escitalopramin. Nyt alotusoireet oli pahemmat eivätkä ottaneet loppuakseen. Lääkäri käski lopettaa ne ja määräsi cymbaltaa (jonka psykiatri kertoi myöhemmin olleen ihan täysin väärä lääke minulle). Väkisin söin käskystä sen 5 viikkoa kunnes ilmotin sen olevan sellaista paskaa, että sen lopetan. Sain vihdoin lähetteen psykiatrille ja sieltä tosiaan kelan terapiaa ja rauhottavan paniikkikohtauksiin. Koukkuun en ole jäänyt vaikka yli vuoden niitä on kaapissa ollut ja niissä ei ole minulla mitään sivuoireita. Terapiassa (kelan) alkoi juuri toinen vuosi. 

           

          Olen pahimmillani jäänyt vatsani takia 4 seinän sisään aikoinaan. Mutta nyt käyn jälleen konserteissa ja ravintoloissa (!) syömässä. Laukussani on rauhottava mukana, ja tiedän, että huonon olon ilmestyessä voin ottaa sen. Useimmiten selviän tosin tilanteesta, kun muistan huonon olon johtuvan päästäni, joka laukaisee oireet, enkä ole oksentamassa suoraa päätä pöpön kourissa yhtään mihinkään. 🙂

        2. Ja inhoan kun ne ei terapiaa tarjoa. Se pitäisi aina olla ensisijainen mitä tarjotaan ja aina lääkkeen vierellä!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *