Askel eteenpäin – ja vain puolikas taakse?

Näin alkuun sanottakoon, että sen erään aiemman postauksen miekkosen kanssa tiet erkanivat hyvin pian kolmansien treffien jälkeen. Asiat etenivät liian nopeasti. Tai tämä ei ollut hänen juttunsa. Tai elämässä on niin paljon meneillään, on niin sekavaa tämä aika. No, se siitä.

Olen viime aikoina melkein huomaamattani ottanut muutamia pieniä, mutta merkityksellisiä edistysaskelia matkallani normaalimpaan arkeen. Taustalla kolkuttaa aina pieni pelko ja ahdistus, mutta olen tehnyt parhaani tukahduttaakseni ne. Poikkesin viime viikolla ennen töitä työpaikkani naapurissa sijaitsevan ostoskeskuksen apteekissa hakemassa matolääkettä kissalle. Visiitti oli tietenkin melko nopea ja aikaa työvuoron alkuun oli vielä rutkasti. Niinpä piipahdin, yllätyksenä itsellenikin, kenkäkaupassa ja… No, sanotaanko, että vaikka olenkin tästä saavutuksesta ylpeä, tulee paraneminen tällä tavoin pidemmän päälle melko kalliiksi…

Viime perjantaina tapasin rakkaan ystäväni Annikan pitkästä, PITKÄSTÄ aikaa kotini seinien ulkopuolella, kun vietimme hurmaavan tyttöjen deitti-illan minulle varsin tutussa ravintolassa live-musiikista nauttien. Ilta oli hauska ja musiikki hyvää, ihan kuin olisimme siirtyneet vuosia taakse päin aikaan, kun olin vielä terve ja huoleton. Kuvio oli lähes kaikin puolin turvallinen ja vaikka kotoa lähteminen tietenkin hieman jännitti, aiheutui illan suurin ahdistus uusista farkuista, joita en ollut ehtinyt venyttää aivan riittävästi ennen perjantai-iltaa…

Toisaalta elämään on mahtunut myös ylimääräistä stressiä, jota en olisi kaivannut. Jouduin ottamaan aikalisän kissojen sijaiskotitoiminnan kanssa, kun toinen oma kollini kävi yllättäen aran tyttökissani kimppuun. Kissojen välit olivat ennen tätä olleet jonkin aikaa melko kireät, mutta tällaista yhteenottoa en ollut osannut odottaa. Tuloksena oli tyttökissan pelkopissa ja valtava määrä karvatuppoja olohuoneen lattialla sekä veriset sääret – onneksi vain minulla saatuani viimein ötökät irti toisistaan.

Välikohtaus tapahtui kaksi viikkoa sitten ja siitä lähtien tyttökissa on asunut makuuhuoneessa yksinään. Sydäntä särkee pitää se eristyksissä, se raukka kun ei ymmärrä, miksei muu asunto enää olekaan sen reviiriä. Pomotteleva Miuku-poika pääsee tällä viikolla ex-mieheni luokse lomalle ja toivon, että se hieman rauhoittuu ja kaksi muuta kissaa voivat tällä aikaa ystävystyä uudelleen. Miuku muutti kolme vuotta sitten minun ja mieheni ensimmäiseen yhteiseen kotiin ja taivaalle kiitos, että mies on edelleen valmis auttamaan, vaikka yhteinen taipaleemme onkin jo hyvän aikaa sitten päättynyt.

Töissä kärsin jonkin sortin syysväsymyksestä. Välillä tuntuu lähes ylivoimaiselta tehtävältä kaivaa itsestään esiin iloinen asiakaspalvelija ja jaksaa työvuoro loppuun asti, kun ainoa selkeä ajatus on ”tahdon nukkua”.  Toisaalta olen onnellinen siitä, että töiden ansiosta olen tavannut M:n. Hän on työskennellyt ”mökissämme” viikonloppuisin jo puolisen vuotta, mutta aivan hiljattain keskustelimme ensimmäistä kertaa enemmän sattuessamme yhtä aikaa takahuoneeseen tauolle. Työt kuitenkin häiritsivät jutustelua, joten jatkoimme sitä myöhemmin erään suositun some-sivuston yksityisviestien välityksellä.

On ollut varsin hämmästyttävää huomata, että M on niin monessa asiassa kanssani samalla aaltopituudella. Hän ymmärtää täydellisesti, millaista ahdistuksen ja ainaisen henkisen (ja fyysisen) väsymyksen kanssa on elää. Vaikka ongelmamme ovat lähtökohtaisesti jokseenkin erilaisia, ovat seuraukset ja oireet melko samankaltaisia. M on myös hyvin eläinrakas ja taiteellinen, vaikkakin piirtämisen sijaan musiikki on hänen juttunsa. M:n kanssa keskusteleminen on ollut hyvin terapeuttista ja toivon, että hän kokee tilanteen samoin. Olen saanut M:ltä uutta motivaatiota ja voimia parantumiseen ja kerran jopa uskaltauduin tavoistani poiketen vapaa-ajalla tervehtimään häntä työpaikalle. Missä tämä ihminen on ollut kaiken tämän ajan, miksi en ole keskustellut hänen kanssaan aiemmin?

Kommentit (3)
  1. Ihanaa, että olet pystynyt hiukan normalisoimaan elämääsi ja tueksi on löytynyt vielä tuollainen M:kin 🙂

    1. M on hyvä tyyppi! Vaikka ystävät ja perhe tekisivät kaikkensa ymmärtääkseen, niin onhan se vain niin, että parhaiten sua ymmärtää sellainen ihminen, joka kahlaa samassa paskassa 😀

      1. Täysin samaa mieltä, vertaistuki on parasta 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *