”…ja sitten 2 tablettia aamuisin paniikkihäiriön hoitoon”

IMG_20160610_153458 (2).jpg

Tapasin työterveyslääkärini edellisen kerran maaliskuussa. Tuolloin olin juuri saanut lähetteen terapiaan ja lääkärini toivoi, että kävisin parin kuukauden kuluttua kertomassa kuulumisiani. Eilen oli se päivä.

Juttelimme terapiakäynneistäni ja kerroin, etten aio enää tavata tätä viimeisintä tohtoria, joka ei osannut ottaa ongelmiani vakavasti. Lääkäri oli hyvin ymmärtäväinen ja jopa hieman pöyristynyt kommenteista, joita terapeutti oli ladellut; kieltämättä ystävien ja lopulta työpaikan menettämisellä uhkailu ja vanhempien mollaaminen ei vaikuta kovin ammattimaiselta toiminnalta.

Kerroin myös ahdistuksesta, joka on viime aikoina kasvanut melko hurjiin mittasuhteisiin ja hallitsee kodin ulkopuolista elämää lähes täysin. Lääkäri selaili tietojani ja nosti esiin maaliskuussa työterveyspsykologin kanssa käymäni keskustelun, jossa olin kieltäytynyt lääkehoidosta. Sanoin harkinneeni asiaa viime aikoina uudelleen, vaikkakaan en ollut päässyt pohdinnoissani erityisen pitkälle.

Aiemmin määrättyjä Xanor-pillereitä olen kantanut jonkin aikaa mukanani nielaisematta silti yhtäkään. Lääkäri sanoi, ettei itse suosittelisi sen kaltaista lääkettä minunlaiselleni jatkuvasta ahdistuksesta kärsivälle; pidempiaikaisessa käytössä sen on todettu aiheuttavan voimakasta riippuvuutta, josta eroon pääseminen voi pahimmillaan viedä vuosia ja lopulta alkuperäisistä oireista ei ehkä ole edes päästy eroon.

Sen sijaan sain reseptin Sepram-nimiselle masennuslääkkeelle. Lääkäri kehotti minua aloittamaan lääkkeen käytön heti ja varasi minulle kontrollikäynnin ensi viikolle, jotta resepti voidaan uusia ja annostusta nostaa. Tilanne tuli hieman puskista ja yllätyin siitä, miten helposti lääke määrättiin ja miten pintapuolisesti sen sopivuutta minulle pohdittiin; tutkimuksissa on käynyt ilmi, että henkilöillä, joilla on taipumusta itsetuhoiseen ajatteluun tai toimintaan, lääke saattaa voimistaa näitä tuntemuksia.

 

”Oletko sä halunnut lakata elämästä?”

”Mä olen halunnut lakata elämästä näin.”

 

Tämän haastattelun jälkeen sain reseptin käteeni ja marssin alakerrassa sijaitsevaan apteekkiin yllättyäkseni siitä, miten tolkuttoman halpoja tällaiset ihmismieleen vaikuttavat lääkkeet ovat. Buranasta taitaa joutua maksamaan enemmän. Poistuin apteekista sekavin fiiliksin. Käteni tärisivät, enkä meinannut saada matkapuhelimeni radiota toimimaan kävellessäni rautatietunnelin läpi kohti kotia. Jalat kulkivat kuitenkin kuin itsestään matkan varrella sijaitsevalle työpaikalleni; turvalliselle välietapille muuten liian pitkältä tuntuvalla matkalla.

Kävelin suoraan takatoimistoon ja tarkistin työvuorolistan. Sekä lääkärin, minua palvelleen apteekkityöntekijän että pakkausselosteen mukaan tavallinen sivuoire lääkkeenkäytön alkuvaiheessa on pahoinvointi ja etova olo. Mahtavaa. Kärsin niistä jo nyt paniikkipiikkieni aikana; miten hemmetissä kykenen töihin, jos jo valmiiksi olemassa olevat oireet vain vahvistuvat? Työvuorolistaa tutkiessani kävi ilmi, että mikäli aloittaisin lääkkeiden napsimisen heti, ei olisi kovinkaan montaa työntekijää, joille viikonlopun työvuorojani voisi edes tarjota, mikäli en kykenisi pahoinvoinniltani poistumaan kotoa. Ja entä maanantain terapiakäynti? Olen perunut jo yhden käynnin ja terapeutti on jäämässä kesälomalle; seuraava sopiva aika saattaisi olla vasta loppukesästä.

Kotona päätin heti kirjoittaa viestin esimiehelleni, jota en näkisi ennen ensi viikkoa. Paljon olen jo tilannettani hänelle avannut, mutta nyt kerroin kaiken, mitä hän ei vielä tiennyt. Kerroin paniikista, vaikeista, lähes mahdottomista työmatkoista ja ahdistuksesta, joka on hiljattain alkanut hiipiä mieleeni myös kotiinlähdön aikaan. Työ on aina ollut minulle tärkeä asia, olen tehnyt 15-vuotiaasta asti niin paljon töitä kuin olen pystynyt ja hoitanut kaiken aina tunnollisesti. Tunnen itseni heikoksi joutuessani myöntämään, etten ole kunnossa ja että se saattaa vaikuttaa myös työntekooni.

Yön yli asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, etten aio aloittaa lääkkeiden käyttöä vielä. En, ellei tilanne pahene huomattavasti. Ajatus lääkkeen aiheuttamasta pahoinvoinnista perinteisen paniikkipahoinvoinnin lisäksi kuulostaa mahdottomalta yhdistelmältä työntekoa ajatellen. Yritän siis sinnitellä lomani toiseen osaan asti, tasan viisi viikkoa. Loman aikana minulla ei ole ylimääräistä stressiä minnekään lähtemisestä ja voin rauhassa kärsiä pahoinvoinnista oman kotini turvassa elimistöni totutellessa lääkeaineisiin.

Viisi viikkoa.

Kommentit (11)
  1. Olen ihan tolkuton stressaaja, joten vaikka söisin sokerinappeja, joita väitetään masennuslääkkeiksi, saisin kaikki maailman sivuoireet… 😀

    Tahtoisin myös saada terapian kunnolla käyntiin ennen kuin aloitan lääkkeet; tahdon viimeiseen asti uskoa, että minussa on itsessäni se voima, jolla pääsen tästä irti ja jonka esiin kaivamiseen tarvitsen vain oikean terapeutin apua.

    Lääkkeillä on varmasti paikkansa, enkä sano, ettei niistä voi olla minulle apua – mistä edes tietäisin sen – mutta, jotenkin pidän niitä omalla kohdallani viimeisenä, vähiten luontevalta ratkaisuna. Katsotaan, mihin tämä johtaa – terapia peruuntu taas, kun olin eilisen sairauslomalla kovien vatsakipujen vuoksi. Ensi viikolla uusi yritys… 🙂

  2. Heippa. Ei kannata alkaa pelottelemaan (torey) toista noista lääkkeistä. Sepram on kaikista yleisimmin käytetty mielialalääke. Harvalle siitä vakavia oireita tulee, kaikki on mainittava, jos vain sattuisi jotain tulemaan. Itselläni ei ollut edes pahoinvointia kun tuota lääkettä aikanaan söin. Huomasin vaan yhtäkkiä, että mähän voin elää. Lääke poistaa yleistä ahdistusta ja rauhoittaa sitä kautta myös vatsan toimintaa. Saatat pystyä taas alkaa elämään. Ei se ole paha vaihtoehto.

    1. Niitä yleisimpiä kahta mullakin kokeiltiin. En tahdo myöskään toisen ajattelevan, että lääke pelastaa ja poistaa oireet ja SYYT niiden takana. Oma elämäni oli lääkkeiden takia pelkkää paskaa 5kk. Ensin 3kk lääkkekokeiluiden takia. Ja sitten piti lopettaa ne hitasti ja vei ikuisuuden ennenkuin olo oli suht normaali. Ja paniikkikohtaukset jäi vielä lääkkeiden jälkeenkin pahemmiksi. Onneksi terapialla olen saanut avun niihin. 

       

      Lääke voi auttaa muttei se paranna kaikkea. 

      1. Ei tietenkään paranna, mutta sen avulla voi päästä yli pahimmasta, että pääsee taas elävien kirjoihin. Niin minä ainakin olen päässyt. Sitten aloin harjoittelemaan itsetutkiskelua ja kävin psykologilla ja aloin parantua. Nyt voisin varmaan ehkä jättää lääkeet pois, tosin se onkin niin pieni määrä enää, että vaikuttaako se edes mihinkään enää! En olisi pärjännyt ilman lääkettä muutama vuosi sitten.

        Mulla oli itsellä kans tilanne, että en uskaltanut oikeen lähteä mihinkään, jos en tiennyt että vessa on lähellä, mutta aloitin sepramin silloin. Ja tämä oirehan poistui miltei kokonaan. Ihmettelinkin, että enää ei tarvitsi aina mennä mahan ehdoilla. Tietty lääke toimii ihmisillä eri tavalla.

        1. Pakko vielä jatkaaa edellistä, olen kärsinyt lääkkeiden takia myös, kun niitä jouduttiin vaihtamaan. Minulla on sen niminenkun venlafaxin, jonka lopetus oli hyvin vaikea, mutta sepramin lopetus ei ollut minulle vaikea. Tiedän kyllä mitä se lääkkeen vaihtaminen on, mutta ei sitä kannata etukäteen pelätä, koska toisilla se ei edes aiheuta mitään oireita.

          1. Toiset ei saa mitään oireita mistään. Se on totta. Toivon Hannalla olevan niin! 

            Lääkkeet on ammattilaistenkin sanoin kainalosauva. Tukee, muttei paranna. Kun sen muistaa niin hyvä! 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *