Kun pelottaa niin, että p***a lentää (*)

IMG_20150507_203004 (640x416).jpg

(* Pyydän anteeksi roisia sanavalintaani, joka on kyllä varsin osuva, mutta ei minun tapaistani)

 

Pelko on vähän niin kuin se teini-iän ystävä, josta oli vain harmia. Se, josta olisi pitänyt hankkiutua eroon, mutta joka puhui sinut ympäri, uudelleen ja uudelleen, ja sai aina tahtonsa läpi.

Pimeää, ahtaita paikkoja, hämähäkkejä, isoja koiria… Ihmiset pelkäävät niin monia asioita. Mitä sitten, kun pelkää poistua kotoaan? Mitä sitten, kun seisoo eteisessä ulkovaatteet päällä, kengät jalassa ja pyöräilykypärä päässä, mutta ei vain pysty avaamaan ovea? Kun palaa rappukäytävästä juoksujalkaa kotiin ja syöksyy suoraan vessaan? Mitä sitten, kun istuu vessassa itkemässä pelkoaan – edelleen se perhanan kypärä päässä?

Useimpina päivinä todellisuus on minulle juuri sitä. Aamuvuoropäivinä herään lähes tunnin aiemmin kuin olisi aamutoimien hoitamisen vuoksi tarpeen, sillä minun on varattava aikaa siihen vatsarumbaan, jonka kohtaan aina tehdessäni lähtöä töihin. Iltavuoropäivinä herään myös hyvin aikaisin, sillä aamupäivän aikataulu rakentuu tarkasti syömisen ja vessa-aikojen ympärille. En ole puhunut vatsavaivojeni tästä puolesta kenellekään. Se on ahdistavaa ja tuntuu typerältä. Pelätä nyt kotoa lähtemistä ja suunnitella päivänsä vessassakäynnin mukaan!

En enää oikein muista, milloin olen viimeksi kunnolla ja hyvällä mielin käynyt jossain muualla kuin ruokakaupassa. Isossa marketissa käyn yleensä pikaisesti työpäivän aikana ”lounastauolla”. Vapaapäivinä en uskalla lähteä niin kauas, vaan teen pikavisiittejä jompaankumpaan pieneen (ja kalliiseen ja niukkavalikoimaiseen) lähikauppaan. Vaatekaupassa olen tainnut tämän vuoden aikana käydä kerran. Läheisellä kirpputorilla kävin keväällä muutamia kertoja, mutta usein jouduin lähtemään hyvin nopeasti juoksujalkaa kotiin pakokauhun vallatessa mieleni ja heijastellessa saman tien vatsaan. Kampaajalla pitäisi käydä, mutta en uskalla.

Hulluinta on, että olen täysin tietoinen siitä, miten pään ja vatsan kieroutunut yhteispeli toimii. Hyvinä hetkinä ymmärrän, mikä on pielessä ja miten mahdollisesti voisin opetella pelosta pois. Keväällä aloin tehdä kävelylenkkejä. Alkuun ihan lyhyitä, korttelin ympäri, sitten hieman pidempiä, pysyen kuitenkin aina lähellä kotia. Tein kävelylenkeistä jokapäiväisen rutiinin ja opettelin tätä uutta juttua hiljalleen niin, että uskalsin pari kertaa poiketa siinä isossa marketissa, jossa muuten käyn vain työpäivinä. Oli mahtavaa lähteä ulos raikkaaseen  kevätilmaan – olin jo ehtinyt unohtaa, miten paljon nautin kävelemisestä! Ja sitten se onni loppui kuin seinään. Vatsa meni kertaheitolla niin huonoksi, etten uskaltanut edes uneksia mistään kävelylenkeistä.

IBS:stä kärsivät ihmiset suhtautuvat vaivaansa niin eri tavoin. Jotkut pystyvät nauramaan ja vitsailemaan asialla (minä en tähän juurikaan kykene), toiset tekevät kaikkensa, jotta voisivat elää kuten ”normaalit ihmiset” (kourallinen Imodiumia nassuun ja menoksi, sitten vain toivotaan parasta). Sitten on meitä, joiden maailma yksinkertaisesti romahtaa, kun vatsa päättää heittäytyä hulluksi. Kaikki työ, jonka on siihen mennessä tehnyt päästäkseen elämänsyrjään kiinni, valuu hukkaan ja edessä on paluu lähtöruutuun.

On aivan sama, miten pitkälle olen oppinut kävelemään, se taito unohtuu silmänräpäyksessä. Se suututtaa ja tekee minut suunnattoman surulliseksi, enkä silti mahda sille mitään. Paha olo imee kaikki voimat, enkä jaksa taistella itseäni ajoissa takaisin pinnalle, vaan menetän joka kerta osan vapaudestani.

 

-Hanna-

Kommentit (2)
  1. Kirjoitus on aivan kuin omasta elämästäni. Itekin IBS:stä kärsivä :/ Juurikin olin kesäreissulla viikon verran ja oireet olivat todella rajut. Masensi ja vitutti, sillä tuntui juuri siltä, että kaikki työ valui viemäriin 🙁

    1. Kaikki sympatiani ovat puolellasi! On uskomattoman ahdistavaa, ettei ikinä voi olla varma; nyt saatan voida hyvin, mutta tunnin päästä ravaan vessassa kuudetta kertaa. Välillä tahtoisin vain luovuttaa ja syödä niitä paria juttua, jotka tuntuvat turvalliselta (ja niitäkin mahdollisimman vähän), vaikka järki tietenkin sanoo, ettei niin voi elää. Mutta välillä tuntuu, että ei voi kyllä näinkään!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *