Lääkäreitä ja ihmiskokeita

Taisinkin mainita jossain aiemmassa postauksessa saaneeni työterveyslääkäriltä lähetteen psykologille. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, lykkäsin ensimmäisen käynnin varaamista monta kertaa, koska pelkäsin olevani liian hajalla puhuakseni asioista. Liian palasina voidakseni – taas kerran – purkaa tuntojani vieraalle ihmiselle. Jotenkin halusin koota itseni ja ajatukseni edes jotenkuten ennen kuin uskoin pystyväni kuvailemaan tilannettani ymmärrettävästi ihmiselle, joka on hädin tuskin saanut mahdollisuuden tutustua jokseenkin mittavaan potilashistoriaani.

Muutama viikko sitten oli toistaiseksi viimeinen tapaamiseni ravitsemusterapeutilla – ruokalääkärillä. Lääkärille meno jännitti hieman tavallista enemmän, sillä jouduin pikaisen pyöräilyn sijaan kävelemään vastaanotolle. Olin pari päivää aiemmin päässyt töistä kotiin M:n kyydillä, joten pieni violetti Tunturini odotteli minua työpaikan takapihalla. Kiitos yön aikana liukkaaksi jäätyneen asfaltin sain kuitenkin matkalla keskittyä perinteisen pelkäämisen sijaan pystyssä pysymiseen.

Olin vanhaan tapaan koonnut ruokalääkärille listan ruuista, joita niukkaan ruokavaliooni tällä hetkellä kuuluu. Olin merkinnyt punaisella ruuat, jotka edellisen käyntini jälkeen olin lisännyt listalleni, vetänyt yli ruuat, jotka jostain syystä olin viimetapaamisen jälkeen poistanut ruokavaliostani ja lopuksi kerännyt perään violetinvärisen listan ruuista, joita uneksin voivani syödä. On melkein surullista, että tällä toivelistallani roikkuvat edelleen muun muassa jauheliha, appelsiini ja vihreä tee.

Ihan suunnattomia edistysaskeleita en ollut kesäkuisen käyntini jälkeen ottanut, sen myönsin heti. Kun olo on pitkästä aikaa ollut pääosin hyvä tämän suppeahkon ruokavalion kanssa, ei ole tehnyt mieli ottaa riskiä kokeilemalla jotain uutta. Ruokalääkäri oli oikein ymmärtäväinen, mutta kehotti jatkossa lisäämään listalle rohkeammin uusia juttuja, vaikka sitten yksi kerrallaan. Helpommin sanottu kuin tehty; miten nainen, joka ei osaa edes kokata – miten olisin oppinut, kun en ole koskaan syönyt juuri mitään? – ja pelkää ruokaa saisi lisättyä ruokavalioon oikeita, aikuisten ihmisten ruokia?

Samalla viikolla, pari päivää myöhemmin, oli vihdoin myös ensimmäinen tapaamiseni psykologin – päälääkärin – kanssa. Tätä tapaamista hermoilin enemmän kuin mitään aikoihin. Vatsaoireiden ja niiden ympärille muodostuneiden ahdistus- ja pelkotilojen avaaminen ihmisille on aina raastavaa. On aivan eri asia sanoa ”Minä pelkään” ja jättää asia sikseen, kuin sanoa ”Minä pelkään, ja silloin tuntuu, että…”. Itku alkoi ennen kuin sain ensimmäisen kokonaisen lauseeni loppuun asti ja jatkui koko tunnin tapaamisen ajan.

Tämä ensimmäinen käynti oli enimmäkseen tutustumista, kuten tapana on kaikkien lääkäreiden kanssa ollut. Tiedän, että nämä ensimmäiset tapaamiset ovat todella tärkeitä, mutta luoja, että ne ovat myös raskaita! Tunnin avautumisen ja itkun jälkeen voimani olivat tiessään. Olo oli surullinen ja haavoittuva, tahdoin vain päästä nopeasti kotiin, käpertyä peiton alle ja nukkua – onneksi olin tajunnut pyytää tuon päivän töistä vapaaksi. Seuraava tapaaminen on marraskuun lopussa ja olen vakaasti päättänyt ottaa ennen sitä edes pikkuruisia edistysaskelia, joista voin päälääkärilleni kertoa.

Muutaman askeleen olen aivan viime aikoina omin voimin ottanutkin, mutta viimeisimmän olen ottanut M:n ovelan ihmiskokeen pakottamana. Olimme sopineet aiemmin tällä viikolla tapaavamme kotonani jutellaksemme muun muassa pienestä yhteisestä projektistamme. Asun alueella, jossa on paljon taloja ja vähän parkkipaikkoja ja välillä pysäköintipaikkaa etsiessä voi olla järjenlähtö hyvin lähellä. Juuri siihen vetosi M kaartaessaan pihaani. ”Mistä täältä löytää parkkipaikan? Hyppää kyytiin, etsitään yhdessä, kun tunnet nämä kulmat paremmin.”

En ollut valmistautunut poistumaan kotoa sinä päivänä ja M oli asiasta hyvin tietoinen – hän oli aiemmin ehdotellut lähtöä puhelinkaupoille naapurikunnan puolelle. ”Hullu”, minä ilmoitin. Kun nyt hyppäsin etupenkille M:n viereen, huomasin hyvinkin nopeasti, että jokin oli pielessä. M kaartoi auton poispäin kotikadustani ja kysyi hetken kuluttua ”Ollaanko vielä sun turva-alueella?”. ”Ei todellakaan”, sanoin, ja tunsin, miten ahdistus alkoi kasvaa alavatsassa. Suuni kuivui ja kurkkuani kuristi. Tukahdutin pienen ärtymyksen, joka kolkutti takaraivossa. Vai tällaista peliä! ”Miltä susta tuntuu?” M kysyi, kun pysähdyimme liikennevaloihin. Ai miltäkö? Ollaan kuule mies siinä hilkulla, etten ryntää itkien ulos tästä autosta. En kuitenkaan halunnut kiukutella; hän tarkoitti hyvää, eikä ollut hänen syytään, että tilanne ahdisti minua. M jutteli niitä näitä, töistä ja rakkaasta harrastuksestaan, mutta huomasin hänen sivusilmällä tarkkailevan minua. Lopulta hän käänsi auton kohti kotia ja kun palasimme turva-alueelleni, saatoin melkein tuntea, miten ahdistus huuhtoutui pois. Parkkipaikkakin löytyi saman tien aivan taloni vierestä, enkä malttanut olla mainitsematta asiasta ääneen. ”No joo. Mutta oli mulla tässä pieni taka-ajatuskin…” Niinkö tosiaan?

Illalla, kun M oli lähtenyt töihin ja minä olin rauhoittunut hänen ihmiskokeensa jäljiltä, aloin tuntea oloni melko typeräksi. Autossa istuessani olin vetäytynyt täysin kuoreeni – mahdoinko sanoa yhtään kokonaista lausetta matkan aikana? M on mahtava; tönii tällaisilla tempuilla hiljalleen eteenpäin, mutta ymmärtää lopettaa ajoissa. Niinpä ylpeyteni nielleenä lähetin M:lle viestin ja pahoittelin mökötystäni. ”Älä luovuta mun kanssa”, pyysin. Älä kiltti luovuta!

”Mä pidän susta huolta”, M sanoi.

Kommentit (4)
  1. Hyvä kun uskaltauduit terapeutille! IBS on usein vissiin yhteydessä mieleen ja itse reagoin vatsallani juurikin stressaantuneena, ahdistuneena ja masentuneena. Terapiassa käyn juuri taas itsekin. Siinä kohtaa kun kroppa löi niin lukkoon etten saanut syötyä oikein mitään, oli aika aloittaa taas mielialalääke ja terapia. Enkä ole ainoa joka syö lääkkeitä, käytetään usein myös IBS-hoidossa. 

    1. Oli kyllä hyvä päätös. Itselle nämä pelot ja ajatusketjut sun muut tuntuvat tietenkin todella loogisilta – osaan jäsennellä ajatukseni ja selittää kaiken, mutta kun päälääkärin vastaanotolla kuvailin tuntemuksiani sekä mitä ne minussa aiheuttavat ja miksi ja miten ne saavat minut toimimaan, totesi lääkäri hetken hiljaisuuden jälkeen ”Onpa monimutkainen ajattelumalli”. Tekee hyvää purkaa näitä asioita ääneen, se saa katsomaan asioita vähän uudesta kulmasta.

      1. Tiedän! 

        Ulkopuolisen kanssa puhuminen on hhelpottavaa. Saa sanoa kaiken sisältään ja toinen osaa kääntää sen itsellesi niin, että et tunne itseäsi hulluksi ja huomaat pyöritteleväsi asioita hiljalleen eri muotoon ja olosi helpottavan. Itse jopa nykyään uuden terapeuttini ansiosta odotan aina seuraavaa käyntiä. Olo on yleensä aina kevyempi. 

        1. Nimenomaan. Nyt kun olen vihdoin vuosien ”sekoilun” jälkeen päässyt psykologille, tahdon tavallaan jo ihan senkin takia edistyä, että on jotain kerrottavaa. Tuntuisi typerältä molempien ajan tuhlaamiselta käydä vastaanotolla istumassa ja myöntää, ettei ole edennyt mihinkään sitten viime tapaamisen. Tietenkin kaiken paranemisen täytyy tapahtua oman itsensä takia, mutta tässä vaiheessa olen sitä mieltä, että mikä tahansa, mikä auttaa rämpimään eteen päin, on hyvä juttu…

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *