Mä annan sut pois, mä päästän sut pois, vaikka sattuu.

IMG_20150917_111845 (3) (500x291).jpg

Kuten olen tainnut mainita, toimin vapaaehtoisena sijaiskotina Pirkanmaan alueella toimivalle eläinsuojeluyhdistykselle. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että luonani asuu kerrallaan tavallisesti yksi koditon kissa. Syitä kodittomaksi joutumiselle on monia. On sosiaalitapauksia, eli kissoja, jotka viranomainen on syystä tai toisesta ottanut huostaan aiemmasta kodistaan. On kodinvaihtajia, joiden omistaja ei esimerkiksi radikaalista elämäntilanteen muutoksesta johtuen voi enää huolehtia lemmikistään. On löytökissoja, jotka ovat karanneet tai ”karanneet” kotoaan, päätyneet löytöeläintaloon ja edelleen eläinsuojeluyhdistykselle uutta kotia etsimään. Sitten on kissapopulaatioita, joita syntyy, kun leikkaamattomat kissat ulkoilevat ja lisääntyvät vapaasti. Minulla saattaisi olla yhtä jos toistakin sanottavaa ihmisen osuudesta asioihin, mutta jääköön se toiseen kertaan.

Minulta kysytään usein, miten voin luopua luonani asuvista kissoista. Eikö se ole kerta toisensa jälkeen raskasta? Enkö kiinny hoitokissoihini? Eivätkö ne ala tuntua omilta?

Ensimmäinen hoidokkini, populaatiokissa Jenny saapui luokseni viime syksynä, kolmas päivä lokakuuta. Jenny oli tuolloin etsinyt kotia jo yli vuoden ja kun pystyin vihdoin aloittamaan sijaiskotitoiminnan, tiesin heti, että Jennystä tulisi ensimmäinen hoitokissani. Olin työskennellyt sen kanssa pitkään ja olin varma, että sopivassa ympäristössä se voisi kehittyä. Arkuudesta huolimatta Jennylle löytyi koti melko nopeasti. Koska Jennyä ei saanut koskettaa, oli kiinniottaminen haastavaa ja poikkeuksellisesti sovin uuden omistajan kanssa, että tuon Jennyn hänen luokseen, kunhan tyttö saadaan kantokoppaan. Uusi omistaja on upea nainen. Hän ymmärsi Jennyn luonnetta, pystyi katsomaan kaiken arkuuden ja pelokkuuden ohi ja näkemään sen kauniin ja herkän kissan, joka Jenny todellisuudessa on. Kävellessäni takaisin kotiin marraskuun pimeässä illassa, jätettyäni Jennyn ikiomaan, loppuelämän kotiinsa, itkin.

Hieman Jennyn jälkeen luokseni saapui Mariska, joka on lähtöisin samasta populaatiosta. Ennen tätä olin hoitanut Mariskaa kaksi kertaa viikossa yhdistyksemme toimitilalla puolen vuoden ajan ja ihastunut sen luonteeseen ja uskomattomaan kauneuteen. Jennyn tavoin Mariska oli hyvin arka, se ei tahtonut olla ihmisen kanssa missään tekemisissä, vaan pakeni mahdollisimman korkealle piiloon ihmisen saapuessa samaan tilaan. Vietin tuntikausia Mariskan hoitohuoneessa, juttelin ja lauloin sille, tai vain olin ja katselin sitä hiljaa. Ennen Mariskan muuttoa luokseni olimme edenneet siihen pisteeseen, että tyttö söi nameja kädestäni ja hyvänä päivänä hieman puski kättäni. Vasta lähes vuosi ensitapaamisemme jälkeen sain silittää Mariskaa. Mariskan oltua luonani sijaiskodissa yli viisi kuukautta ilman, että yhtään potentiaalista kotiehdokasta oli ilmaantunut, oli päätös selvä. Kissa jäisi luokseni. Tyttö itse oli kai tiennyt sen jo pitkään, mutta minulla kesti hieman pidempään ymmärtää asia.

Kolmas hoitokissani, Iridessa nimeltään, oli myös populaatiokissa, joskin lähtöisin eri paikasta kuin Jenny ja Mariska. Iridessa oli hyvin kaunis, kilpikonnakuvioinen (kolmivärinen) tyttö. Se arasteli ihmistä, mutta rakasti muita kissoja yli kaiken. Sen käyttäytyminen muuttui silmänräpäyksessä sen nähdessä toisen kissan; se kiehnäsi, puski, kehräsi ja kurnutti, oli silminnähden onnellinen. Iridessa asui luonani vain pari viikkoa, kun sille jo löytyi koti naapurikunnasta. Huikea nainen tämäkin tapaus, hän ei ollut lainkaan huolissaan, vaikka Iridessaa ei saanutkaan juuri koskettaa; ajan kanssa tyttö varmasti kehittyisi. Iridessan lähtiessä omaan kotiin vierähti poskelleni muutama kyynel. Olen kuitenkin saanut säännöllisesti kuvia ja kuulumisia uudesta kodista. Tyttö voi hyvin ja sai keväällä ystäväkseen reippaan kollipojan nimeltä Max. Veljen saapuminen oli viimeinen silaus Iridessan kesyyntymiselle ja nykyisin tyttö on rohkea ja siliteltävä kissa.

Neljäs hoidokki oli nimeltään Töpö. Nimensä mukaisesti tällä tyttökissalla oli lyhyt, töpömittainen häntä. Töpö oli myös populaatiokissa ja pelokas ihmistä kohtaan. Iridessan tavoin se kuitenkin piti kovasti muista kissoista, seuraili niitä mielellään ja puski aina tilaisuuden tullen. Töpö oli uskomattoman sympaattinen tapaus. Sillä oli suuret, kauniit silmät ja hauska, töpsöttelevä kävelytyyli. Töpö oli luonani vain reilun kuukauden, kunnes pääsi muuttamaan uuden ihmisiskänsä ja samalta yhdistykseltä pari päivää aiemmin otetun Aune-kissan kaveriksi. Töpön muutto sujui mutkattomasti. Uusi omistaja toivoi minun tulevan mukaan, kaiken varalta. Vietimme tunnin verran seuraillen kissojen tutustumista ja jutellen hoidosta, ruokinnasta ja mistä ikinä kissaihmiset keskenään juttelevatkaan.

Töpön jälkeen luokseni saapui Poju, puolivuotias pentu samalta maatilalta, mistä Jenny ja Mariska ovat lähtöisin. Poju oli leikkisä kissalapsi, joka sulatti omien kollieni sydämet. Kiukku-Miukuni, joka ei yleensä helposti sulata uusia tulokkaita, opetti Pojulle kissamaisia tapoja. Ne söivät, nukkuivat ja katselivat lintuja yhdessä. Miuku jopa kylvetti pentua. Sirorakenteinen kollini Hipsu puolestaan hoiti leikkimispuolen, se kun oli Pojun kanssa lähes samankokoinen. Silitellä ei tätäkään kisua juuri saanut, mutta se torkkui usein öisin vieressäni. Pojulle, kuten pennuille yleensä, löytyi oma koti nopeasti. Se muutti aikuisen tyttökissan kaveriksi ja kesyyntyi siliteltäväksi mussukaksi parissa viikossa.

Seuraavakin hoidokkini saapui samasta paikasta. Tyttö oli nimeltään Iines ja se oli upea, puolipitkäkarvainen, äärettömän sympaattinen kissa. Se oli varsin poikkeuksellinen populaatiokissa, sillä se ei juurikaan välittänyt muista kissoista. Se käyttäytyi kuin muita ei olisikaan ja antoi niiden olla rauhassa, kunhan nekin antoivat sille rauhan. Iineksen kehitystä oli hauska seurata. Jonain päivänä se vain päätti, että nyt saa silittää, ja siitä päivästä alkaen silittäminen oli OK. Sitten se päätti alkaa nukkua olohuoneen ikkunalaudalla, mutta siirtyi minun herätessäni makuuhuoneeseen omiin oloihinsa. Tätä jatkui aikansa, kunnes Iines päätti siirtyä makuuhuoneen sijaan olohuoneen nurkassa olevaan kantokoppaan. Iinekselle kehittyi selkeä rutiini, johon se omaan, rauhalliseen tahtiinsa lisäsi pieniä juttuja. Kun oma koti vihdoin kolmen kuukauden yhteiselon jälkeen löytyi, olimme edenneet siihen pisteeseen, että Iines torkkui iltapäivisin vieressäni sohvalla ja nautti kovasti silittelystä ja harjaamisesta. Iineksen muuton jälkeen olo oli jotenkin tyhjä. Luovutuksen ajaksi onnistuin kovettamaan itseni ja sivuuttamaan tunteeni, mutta kun suljin oven Iineksen lähdettyä kyyneleet tulivat väkisin. Itkua kesti pitkään. Olin kiintynyt Iinekseen aivan erityisellä tavalla ja pelkäsin hetken tehneeni väärän ratkaisun. Olen kuitenkin saanut paljon kuvia ja terveisiä Iineksen uudesta kodista ja nähdessäni, miten onnelliseksi Iines on uuden äiskänsä tehnyt, olen vakuuttunut, että näin oli tarkoitettu.

Iineksen lähdettyä luonani on asunut kaksi neljän kuukauden ikäistä pentua, Petra ja Petrus. Tämä kaksikko on syntynyt tuolla samaisella maatilalla, josta niin moni muukin hoitokissani on lähtöisin. Ensin saapunut Petra oli pieni, mutta kovin pippurinen tapaus. Se teki selvää asuntoni tapeteista ja hurmasi Hipsu-kissani täysin. Petra rakasti muita kissoja ja useimmiten sen löysi nukkumasta Hipsun vierestä. Petra ehti olla nettisivuillamme kodinetsijänä vain tunnin verran, kun sopiva kotiehdokas jo otti yhteyttä. Petra on nyt ollut omassa kodissaan reilun viikon, mutta siinä ajassa se on kesyyntynyt niin, että se köllöttelee, hurisee ja nukkuu uusien ihmisvanhempiensa vieressä ja rauhallisina hetkinä sitä saa jo silitellä. Velipoikansa Petrus asusti luonani kaksi viikkoa ja ehti myös kehittyä kovasti. Ullakolle syntynyt, käsittelyyn tottumaton poika oppi nauttimaan silittelystä – sikäli kun hurjilta leikeiltään ehti pysähtyä. Petrus muutti tänään omaan kotiin aikuisen kollikissan kaveriksi ja sen lähtö tuntui yllättävän haikealta.

Tämä taakse jäänyt pentuaika on saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että joskus tulevaisuudessa, kun minulla on suurempi asunto ja enemmän aikaa, tahdon oman pennun. Sellaisen, joka saapuu luokseni ihan pienenä ja jonka kasvua ja kehitystä voin seurata alusta alkaen. Joka jolkottelee pentumaiseen tapaan ympäriinsä, kiihtyy nollasta sataan sekunnissa ja simahtaa yhtä nopeasti. Tahdon voida viisitoista vuotta myöhemmin silitellä sylissäni kehräävää kissavanhusta ja kertoa tarinoita siitä, millainen kissalapseni oli vauvana. Tahdon sen kaiken, mutta sen aika ei ole vielä.

Luopuminen on vaikeaa. Vaikeampaa kuin ikinä kuvittelin. Siihen tavallaan tottuu, eikä kaikkiin hoidokkeihin kiinny samalla tavalla, mutta helppoa se ei ole koskaan. Rakkaimpia ovat ne kaikkein arimmat, ne, joiden kesyyntymiseen kaikki eivät edes usko, mutta joiden eteen olen valmis tekemään kaikkeni. Valvomaan, juttelemaan, laulamaan ja huolehtimaan. Niistä jokainen on ansainnut kaiken rakkauden ja hellyyden, mitä maa päällään kantaa. Ei ole suurempaa palkintoa kuin saada ensikertaa silittää pientä otusta, joka ei saapuessaan luottanut keneenkään. Ja kun kuulen, miten se pieni otus kodin saatuaan tulee onnelliseksi ja tekee omasta ihmisestään maailman onnellisimman, tiedän tehneeni oikein.

 

-Hanna / Crazy Catlady-

Kommentit (1)
  1. Oot kyllä huippu näiden kissojen kanssa! 🙂 

    Tulipa mieleen, että eikö sinne samaiseen maatilaan saisi sanaa, että ns leikkauttaisivat omat kissansa jotta näitä isoja populaatioita ei enää syntyisi?! Olen itekin ollut mukana kun asuin vielä vuosi sitten maalla, ja se kun jouduin loukuttamaan pentuja, oli ihan hirveää! 

    Mulla on ollut kunnia saada 2 villikissaa itelleni, ja ne kesyyntyivät mulla tosi nopsaan. Nyt tosin ei ole yhtään kissaa, ja haenkin silleen ns varovaisesti, josko omanalainen mun tielleni tupsahtaisi 🙂

    Kirjoitat aiheista tosi kivasti! Kiitos.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *