Ei sillä, että olisin aikoihin ollut aivan kartalla itseni ja ajatusteni kanssa, mutta nyt on kyllä kompassi kateissa. Olen joutunut todella pohtimaan tilannettani ja sitä, mihin suuntaan ja millä keinoilla olen sitä valmis viemään. Mihin voimani riittävät.

Kuluneiden kahden kuukauden aikana olen tavannut kahdesti uuden työterveyslääkärimme. Edellinen siirtyi loppuvuodesta uusiin tehtäviin ja ehti ennen lopettamistaan kirjoittaa minulle kolmen käynnin lähetteen psykologille. Ehdittyäni käyttää näistä käynneistä kaksi varasin ajan uudelle lääkärillemme tiedustellakseni, olisiko käyntejä mahdollista lisätä vielä muutama; niin rankkoja kuin nuo istunnot olivatkin, uskoin kaikesta itkemisestä ja avautumisesta olevan pitkästä aikaa hyötyä. Niinpä toivoin, ettei minun tarvitsisi aivan vielä lopettaa.

Lääkäri neuvoi minua varaamaan pidemmän tapaamisen, jotta voisimme tutustua hieman paremmin. Kesken tämän tutustumistapaamisen lääkäri kertoi psykologin kirjanneen tietoihini, että minun olisi parempi aloittaa terapia. Että en hyödy psykologin tapaamisista, vaikka niitä lisättäisiin. Että en parane siellä. Hän oli kai unohtanut mainita asiasta viimeisimmällä tapaamisellamme. Tai ehkä hän ajatteli ottaa asian esille viimeisen tapaamisemme aikana. Yhtä kaikki, poistuin tutustumistapaamisestani uuden lääkärin kanssa kädessäni lähete psykiatrian erikoislääkärille.

Odotin tämän erikoislääkärin tapaamista kauhunsekaisin tuntein ja viimein hiippailin hänen vastaanotolleen viime viikolla. Vihaan tilanneetta, jossa nyt olen – sitä, ettei elämässäni ole muuta kuin työ, koti ja pelko, että kaikki pyörii vatsani ympärillä, enkä uskalla kokeilla mitään uutta – mutta silti toivoin, että tämä erikoislääkäri passittaisi minut matkoihini. Että hän sanoisi minulle, etten tarvitse terapiaa, että löytäisin jonkin hokkuspokkuskonstin, jonka avulla pääsisin tästä loputtomalta tuntuneesta suosta. Samalla tietenkin ymmärsin, että jos sellainen konsti olisi olemassa, olisin varmasti sen jo löytänyt. Tuntuu vain niin tolkuttoman musertavalta ajatella, että edessä voi yhä olla vuosia, ennen kuin olen saanut ravisteltua edes suurimman osan tästä sonnasta pois.

Tapaan erikoislääkärin vielä uudelleen tällä viikolla. Ensi viikolle on sovittu toistaiseksi viimeinen tapaaminen psykologin kanssa ja viikko sen jälkeen olisi alustavan suunnitelman mukaan tarkoitus käydä ensimmäisessä terapiatapaamisessa. Epävarmaa toki vielä on, saanko Kelalta tukea tähän edessä häämöttävään terapiamaratoniin ja valitettavasti, näin kolmen kissan yksinasuvana sinkkuäitinä, se olisi aika lailla tärkeää… Tuntuu vielä kovin epätodelliselta, että kaikkien näiden vuosien jälkeen pyörät alkavat viimein vähitellen pyöriä ja olen saamassa apua, jota olisin tarvinnut jo kauan sitten.

-Hanna-