Riittävän sekaisin
Ei sillä, että olisin aikoihin ollut aivan kartalla itseni ja ajatusteni kanssa, mutta nyt on kyllä kompassi kateissa. Olen joutunut todella pohtimaan tilannettani ja sitä, mihin suuntaan ja millä keinoilla olen sitä valmis viemään. Mihin voimani riittävät.
Kuluneiden kahden kuukauden aikana olen tavannut kahdesti uuden työterveyslääkärimme. Edellinen siirtyi loppuvuodesta uusiin tehtäviin ja ehti ennen lopettamistaan kirjoittaa minulle kolmen käynnin lähetteen psykologille. Ehdittyäni käyttää näistä käynneistä kaksi varasin ajan uudelle lääkärillemme tiedustellakseni, olisiko käyntejä mahdollista lisätä vielä muutama; niin rankkoja kuin nuo istunnot olivatkin, uskoin kaikesta itkemisestä ja avautumisesta olevan pitkästä aikaa hyötyä. Niinpä toivoin, ettei minun tarvitsisi aivan vielä lopettaa.
Lääkäri neuvoi minua varaamaan pidemmän tapaamisen, jotta voisimme tutustua hieman paremmin. Kesken tämän tutustumistapaamisen lääkäri kertoi psykologin kirjanneen tietoihini, että minun olisi parempi aloittaa terapia. Että en hyödy psykologin tapaamisista, vaikka niitä lisättäisiin. Että en parane siellä. Hän oli kai unohtanut mainita asiasta viimeisimmällä tapaamisellamme. Tai ehkä hän ajatteli ottaa asian esille viimeisen tapaamisemme aikana. Yhtä kaikki, poistuin tutustumistapaamisestani uuden lääkärin kanssa kädessäni lähete psykiatrian erikoislääkärille.
Odotin tämän erikoislääkärin tapaamista kauhunsekaisin tuntein ja viimein hiippailin hänen vastaanotolleen viime viikolla. Vihaan tilanneetta, jossa nyt olen – sitä, ettei elämässäni ole muuta kuin työ, koti ja pelko, että kaikki pyörii vatsani ympärillä, enkä uskalla kokeilla mitään uutta – mutta silti toivoin, että tämä erikoislääkäri passittaisi minut matkoihini. Että hän sanoisi minulle, etten tarvitse terapiaa, että löytäisin jonkin hokkuspokkuskonstin, jonka avulla pääsisin tästä loputtomalta tuntuneesta suosta. Samalla tietenkin ymmärsin, että jos sellainen konsti olisi olemassa, olisin varmasti sen jo löytänyt. Tuntuu vain niin tolkuttoman musertavalta ajatella, että edessä voi yhä olla vuosia, ennen kuin olen saanut ravisteltua edes suurimman osan tästä sonnasta pois.
Tapaan erikoislääkärin vielä uudelleen tällä viikolla. Ensi viikolle on sovittu toistaiseksi viimeinen tapaaminen psykologin kanssa ja viikko sen jälkeen olisi alustavan suunnitelman mukaan tarkoitus käydä ensimmäisessä terapiatapaamisessa. Epävarmaa toki vielä on, saanko Kelalta tukea tähän edessä häämöttävään terapiamaratoniin ja valitettavasti, näin kolmen kissan yksinasuvana sinkkuäitinä, se olisi aika lailla tärkeää… Tuntuu vielä kovin epätodelliselta, että kaikkien näiden vuosien jälkeen pyörät alkavat viimein vähitellen pyöriä ja olen saamassa apua, jota olisin tarvinnut jo kauan sitten.
-Hanna-
Itse olen siinä tilanteessa toistaiseksi, etten ole terapiassa käynyt tai psykologia tavannut. Toisinaan mietin olisiko se jossain kohtaa ollut aiheellista, olisiko joku voinut pelastaa minut? Onneksi kuntoni on kuitenkin kohtuu hyvä ja olen pystynyt käymään töissä. Toivon kovasti, että saat tukea terapiallesi ja tulet parempaan kuntoon 🙂
Joitakin se auttaa enemmän kuin toisia. Olen vähän sellainen tunne-elämän lehmä, mietin ja märehdin asioita, koen asiat jotenkin todella voimakkaasti ja henkilökohtaisesti, enkä osaa päästää irti. Siksi ongelmat ovat varmasti muodostuneet niin suuriksi. M ilmaisi asian hellyyttävästi: ”Et sä ole sekaisin, sä olet vain ihan erityisen herkkä” 😀
Olen seurannut blogiasi ja vaikka sinulla tietenkin on ongelmia, joista irti pääseminen varmasti parantaisi elämänlaatua, ihailen rohkeuttasi ja kykyäsi sulkea ongelmat ulkopuolelle. Hieman jopa kahdehdin treffi-päiviänne ja muita puuhia, joita kaikesta huolimatta pystyt harrastamaan; pinna oman pään ympärillä alkaa kiristyä sietämättömäksi, kun vapaa-ajan harrastukset ja sosiaalinen elämä ovat pitkään loistaneet poissaolollaan.
Toivon todella, että ajattelutapani tämän edessä olevan rupeaman aikana muovaantuu ja pystyn vähitellen aloittaa sellaisen elämän, jonka itselleni haluan 🙂
Pakko myöntää, että mie oon kyllä kanssa oikea märehtijä 😀 Välillä saa öisin unta, kun kaikki ajatukset piinaavat. Olen elänyt aikoja, jolloin kodista poistuminen oli mahdotonta ja syöminen ahdisti. Niistä ajoista olen kuitenkin päässyt huimasti eteenpäin.
Jos minä pystyn siihen, sinäkin kyllä pystyt. Kaikki ajallaan 🙂
Lohdullista kuulla, koska itse olen juuri nyt (edelleen?) siinä vaiheessa, jossa kotoa lähtemiseen on aina ihan valtavan suuri kynnys muutamaa turvapaikkaa lukuun ottamatta ja ruokaa en varmaan juuri söisi, ellei sitä hengissä säilymiseen tarvittaisi. Sekin ärsyttää. Olisihan se ihan jees syödä joskus muutakin kuin näkkäriä ja makaroonia 😀
Moikka! Itseäni harmittaa, etten ole osannut halea itselleni apua vuosia vuosia sitten. Tällä hetkellä tunnen olevani ihan totaalisen hukassa ja sekaisin itseni kanssa. Sain juuri Kelalta päätöksen terapiatuesta (jes!) ja olen löytänyt terapeutin itselleni. Tästä se paraneminen hei lähtee, se on helvatin hidasta ja takapakkeja tulee, mutta me ollaan päästy avun piiriin! Tsemppiä! <3
Kiitos!
Toivon myös välillä, että tilanteeni olisi otettu vakavammin silloin, kun reilu 4 vuotta sitten ensimmäisen kerran hain apua vatsavaivoihini ja toisaalta, että olisin itse osannut kiivaammin vaatia apua. Henkinen tilani oli jo silloin luvalla sanoen hauras ja epävakaa vuosikaudet vaivanneen ongelman vuoksi, en välttämättä osannut silloin ajatellakaan, mitä kaikkea on edessä ja mitä tarvitsisin päästäkseni takaisin pinnalle. Toivon, että Kela olisi kohdallani suopea ja myöntäisi tuen terapialleni ja että löytäisin nopeasti hyvän ja sopivan terapeutin. Tsemppiä sinullekin tällä polulla, niin kivinen ja mutkainen kuin se onkin!