Olen jälleen viime aikoina märehtinyt yksin ja kavereiden kanssa parisuhdetilannettani. Tai lähinnä sitä, miten tolkuttoman hiljaista sillä saralla on; viimeisimmästä kaksilahkeisen yökyläilystä on hujahtanut jo vuosi ja kun nyt tälle tunnustuslinjalle lähdin, niin myönnän samaan lauseeseen tuon kaksilahkeisen olleen M, joka nukkui sängyssäni minun torkkuessani olohuoneen sohvalla. Että sellainen sinkkuelämä. Olen kauhistellut, onko tilanne todella se, ettei hyviä miehiä vain enää ole vapaana. Niinhän se melkein väkisinkin on, kun minulla ei kerran ole ketään.

Menneenä viikonloppuna osallistuin kuudennen luokan luokkakokoukseen. Vuosia tästä ajoittain raadollisestakin ajasta on ehtinyt vierähtää kuusitoista. Seitsemännen luokan jälkeen perheemme muutti toiselle paikkakunnalle, joten valtaosaa ala-asteaikaisista luokkakavereista en ollut nähnyt sen jälkeen lainkaan. Olin hoitanut järjestelytehtävät käytännössä yksinäni, sillä tilaisuus järjestettiin kätevästi työpaikallani ja olin iloinen huomatessani, että paria ihmistä lukuun ottamatta koko porukka saatiin paikalle.

Pieni shokki oli, että koko joukossa oli lisäkseni tasan yksi sinkku, eikä mieltä varsinaisesti parantanut tieto, että tämä nuori herra tuskin koskaan pariutuu, sen verran hurjaa (kosteaa, alkoholinhuuruista ja krapulapieruista) poikamieselämää tuntuu viettävän. Muuten kaikki ovat pariutuneet; jopa luokan äänekkäimmät, villeimmät ja sekopäisimmät pojat ovat asettuneet aloilleen. Yksi itse asiassa on kihloissa saman neidon kanssa, jonka kanssa alkoi seurustella ala-asteen neljännellä luokalla – se on lähes kahdeksantoista vuotta saman ihmisen kanssa, kun ikää on kummallakin alle kolmekymmentä. Monella on lapsia ja häät vähintäänkin suunnitteilla.

Ilta oli hauska ja nautin siitä todella, mutta ajoittain surku tuli pieninä aaltoina; miksen minä ole löytänyt ketään? Yöllä kotiuduttuani istuin sohvalle nakertamaan näkkileipää ja miettimään mieshistoriaani. Juttelin luokkakokouksessa paljon JP:n kanssa, jonka kanssa kävimme netin välityksellä maratonkeskusteluja joskus kahdeksan vuotta sitten. Sovimme lopulta treffit ja päädyin viettämään uutta vuotta hänen kaveriporukkaansa ja lopulta vietimme yön saman peiton alla. Tapasimme ja viestittelimme sen jälkeenkin, enkä rehellisesti sanottuna muista, mihin se juttu kaatui. Nyt tavatessani hänet uudelleen vuosien jälkeen totesin, että jos jutun päättyminen oli minun syytäni, olin varmasti aika typerä. JP on kivannäköinen, tummatukkainen ja sopivasti minua pidempi mies, jolla on kiltit silmät. Muistan hänen olleen hellä, sellainen nallekarhumaisen halittava, vaikka ei mikään pehmeä pörrökarhu olekaan. Nyt hän on naimisissa.

En nyt yritä sanoa, että himoitsen naimissa olevaa miestä, jota tapailin hetken vuosikausia sitten. Tämä kyseinen yksilö sattuu kuitenkin täyttämään monet sellaiset odotukset, joita elämäni miehelle olen kuvitellut. Minulle ei niin kovin ole merkitystä sillä, mitä mies tekee työkseen niin kauan, kun hän nauttii työstään. En välitä koulutustaustasta, vaikka toki odotan, että peruskoulun jälkeen on jotain opiskeltu, sillä uskon, että muussa tapauksessa ajatusmaailmamme eroaisivat muutenkin ratkaisevasti toisistaan. En välitä siitä, urheileeko mies paljon vai vähän, kunhan pitää itsestään riittävästi huolta. En välitä, asuuko mies omistus- vai vuokra-asunnossa, kunhan on päässyt pois vanhempiensa nurkista. Ehdottomalla nounou-listalla ovat väkivaltaisuus ja huumausaineaddiktiot ja olen melko varma, etten tahdo miestä, jolla on lapsia, sillä en ole mitenkään päin lapsirakas ihminen ja niin huikeaa miestä tuskin tästä maailmasta löytyy, että olisin valmis – anteeksi nyt sanavalintani, mutta – hyysäämään hänen lapsiaan, kun en tahdo omiakaan.

Minulle merkitsevät toisenlaiset ominaisuudet. Tahdon kiltin ja ymmärtäväisen miehen, sillä sairauteni – öh, siis ominaisuuksieni – kanssa eläminen vaatii keskimääräistä pidempää pinnaa ja kykyä asettua toisten asemaan. Tahdon miehen, joka on hellä, eikä säikähdä sohvannurkassa kiehnäämistä. Tahdon miehen, joka on eläinrakas ja joka rakastuu minun lisäkseni myös kissoihini, me kun tulemme aina pakettina. Miehen pitää olla kanssani samaa mieltä siitä, ettei onnelliseen elämään välttämättä tarvita ihmislapsia. Tahdon vastuullisen, luotettavan, rakastavan, rakastettavan ja huumorintajuisen miehen. Hyvän miehen. Onhan sellaisia nyt olemassa, mutta olenko itse ollut liian kärsimätön kohdatessani eri kaksilahkeisia, enkä ole jaksanut odottaa, että nämä toivomani ominaisuudet nousisivat esiin vai olenko muka osannut jotenkin pikavauhdilla haistaa, jos joku ei ole minulle sopiva? Onhan niitä sammakoitakin vastaan tullut ja moni ei muuksi muutukaan, vaikka miten muiskuttelisi, mutta että kaikkiko..?

-Hanna-