Kyllä. Olen ollut viimeisen viikon lomalla. Aivan jumalattoman kovasti odotetulla lomalla, joka tosin lähti käyntiin vähän niin ja näin. Lomaa edeltävän viikon – pidempäänkin – olin nukkunut todella huonosti. Levottomasti, kevyesti ja jatkuvasti heräillen. Kun koko lomanalusviikon työvuorolistalla oli pelkkiä aamuvuoroja, joiden jälkeen välttelin päiväunia siinä pelossa, että yöunet kärsisivät entisestään, olin loppuviikosta tosi väsynyt.

Pää sen ehkä vielä kestäisi, mutta vatsaa ei voi huijata. Torstain räpiköin jotenkuten läpi, mutta perjantaiaamuna olo oli melko karmiva. Kun töihin olisi pitänyt jo rientää, istuin eteisen lattialla kippurassa vatsakramppien riivaamana. Laitoin töihin viestin, että myöhästyn hieman; yleensä nämä kipukohtaukset menevät ohi, kun saan hetken rauhoittua ja hengitellä. Kipu hellitti sen verran, että pääsin ylös ja uskaltauduin ulos. Ennen kuin pääsin edes puoleen väliin, kun tunsin alavatsassani hurjan vihlaisun. Ja sitten toisen. Ja taas. Kipu sai minut taittumaan kaksin kerroin ja purskahtamaan itkuun keskellä katua.

Käännyin takaisin ja harpoin kotiin niin nopeasti kuin kykenin. Matkalla soitin esimiehelleni ja pyytelin anteeksi myöhäistä ilmoitusta – oikeastaanhan minun olisi pitänyt jo olla töissä. Olin tosissani uskonut, että kohtaus menisi tavalliseen tapaansa ohi ja olin vihainen, etten selvinnyt töihin. Tarkoitukseni oli napata päivän päätteeksi työvaatteet mukaan pestäväksi ja käydä ruokaostoksilla lomaa varten. Sen sijaan palasin kotiin kaksikymmentä yli seitsemän ja nukuin sohvalla reilut neljä tuntia.

Seuraavana aamuna olin suurin piirtein kunnossa. Ei ihan voittajafiilis, mutta kuitenkin. Minulla oli kampaaja heti aamusta ja sen jälkeen olin ajatellut siivota ja laittaa asuntoa hieman kesäkuntoon, vaihtaa verhot, viedä maton pesuun ja sellaista. Päätin aloittaa verhojen vaihdolla. Valkkasin verhot ja muistin, että niitä pitää hieman taittaa, koska verhokiskot ovat asunnossani hieman normaalia alempana. Sitten kaikki meni pieleen.

Kiipesin keittiöjakkaralle, sellaiselle ihan tavalliselle, joita ihmiset käyttävät päivittäin. Sain verhon mitattua ja kun olin astumaisillani alas, olin astua jaloissa hyörivän Hipsun päälle. En tiedä, miten kaikki lopulta tapahtui, mutta putosin pyrstölleni keskelle olohuoneen lattiaa. Samalla hetkellä, kun tömähdin maahan, puhelimeni soi. Äiti. Mistä se tiesi? Tajuamatta vielä täysin, mitä oli tapahtunut ja olinko satuttanut itseäni pahemmin, vastasin puhelimeen. Makasin lattialla puhumassa äidilleni ja pikkuhiljaa valkeni, että olin satuttanut itseni. Vasta myöhemmin tajusin, että tilanne olisi voinut päättyä aika paljon huonomminkin.

Sen illan ja seuraavan yön vietin hyvin läheisissä kosketuksissa pakkasesta kaivamaani kylmäkalleen. Kodin siivoaminen oli hiton hidasta. En kyennyt kävelemään kuin hyvin, hyvin lyhyitä matkoja; äiti kävi puolestani Prismassa hakemassa sen, mitä ei lähi-Siwasta löydy. Koska oli loma ja ilma oli upea – lämpöä oli koko viikon päiväsaikaan yli 20 astetta – ulos oli päästävä. Istuin siis pihapenkillä lukemassa kuten ennenkin, sillä erotuksella, että ahterini alla oli pieni koristetyyny suojaamassa kipeää häntäluuta penkin kovalta pinnalta… Hipsunkin kanssa ulkoiltiin paljon ja juuri niin pitkään kuin se itse halusi, sillä ensimmäisinä päivinä en kyennyt kyykistymään nostaakseni sen syliin ja kantaakseni sisälle…

Nyt on lomaviikko kuitenkin ohi ja arki painaa päälle. Loput kolme viikkoa lomailen heinäkuun puolivälistä alkaen – toivottavast se alkaa vähän loistokkaammin kuin tämä ensimmäinen osuus. Huomenna on vielä vapaapäivä, mutta olen jo aloittanut hermoilun, sillä huomiselle olen sopinut ensimmäisen tapaamisen uuden terapeuttini kanssa. Jos olisin ollut fiksu, olisin käynyt edes kerran tutustumassa reittiin ja vastaanoton tarkkaan sijaintiin. Vastaanotto on hyvin lähellä työpaikkaani ja vielä lähempänä kuntosalia, jolla käyn. Tai johon maksan kuukausimaksua… En kuitenkaan tiedä tarkasti, miltä vastaanoton ovi näyttää ja missä se aivan tarkalleen sijaitsee. Se hermostuttaa minua.

Voisin toki lähteä vieläkin tutustumaan reittiin. Kello on yli yksitoista illalla, mutta toisaalta pimeää tulee vasta parin tunnin päästä ja silloinkin vain hetkeksi. Ulkona on kuitenkin ihan tolkuttoman kylmä – seisoin jokin aika sitten puoli tuntia pihassa juttelemassa naapurin hurmaavan pomeranian-hauva Artun iskän kanssa (jos minulle joskus tulee koira tämän kissalauman jatkoksi, se on kyllä juuri tuollainen karvapallo!). Nyt olen luita myöten jäässä. Ja toisaalta, vaikka osaisin reitin unissani, olen huomenna kaikesta huolimatta hermostunut. Viime aikoina töihinlähtökin on ollut välillä niin pelottavaa ja vaikeaa, että yksi tutustumisretki tähän uuteen paikkaan tuskin pelastaa minua. Siispä tsemppiä minulle huomiseen!

-Hanna-