Olen tavannut tuoreimman hulluustohtorini nyt muutamia kertoja – kolme, neljä? – ja aluksi se tuntui loistavalta ajatukselta. Sain avautua asioista ja itkeä kaiken ahdistuneisuuden ja turhautuneisuuden pois. Kevät on ollut vatsa-asioiden suhteen varsin vaikea ja on ollut helpottavaa saada purkaa kurjimpia fiiliksiä sellaiselle, jonka on pakko kuunnella. Nyt olen kuitenkin alkanut pohtia uudelleen terapiaratkaisua.

En tiedä, onko vika terapeutissa, yleisesti terapiassa vai ehkä omissa epärealistisissa odotuksissani. Alun alkaen, kun työterveydestä sain lähetteen, neuvottiin erikseen mainitsemaan, ettei ongelmieni taustalla ole mitään yhtä tiettyä traumaattista tapahtumaa. Karkeasti yksinkertaistettunahan ongelmani on se, että kärsin vatsavaivoistani vuosia hankkimatta ja sittemmin saamatta kunnollista apua, mistä johtuen vaivoja seuraavat psyykkiset ongelmat ovat ottaneet minusta vallan. Annan pelkojen hallita elämääni ja stressaan itselleni huonon olon. IBS on siis sipulin ydin, mutta olivat fyysiset oireet hallinnassa tai eivät, henkinen tilani on jotakuinkin samanlainen, sillä vaikka olo olisi juuri nyt ihan ok, pelkään, että homma kääntyy päälaelleen hetkenä minä hyvänsä. Kaikki tämä muodostaa yhden perhanan suuren ja monikerroksisen sipulin.

Syy sille, etten vain yksinkertaisesti mene paikkoihin, tee asioita ja syö juttuja on, etten pysty. En vain pysty, mieleni ei anna minun rauhassa tehdä asioita, vaan pakottaa minut stressaamaan, pelkäämään ja ylianalysoimaan. Pelko aiheuttaa ihan oikeita fyysisiä oireita; pahoinvointia, vatsa- ja suolistokipua, tärinää, hengenahdistusta, sydämentykytystä ja pakottavaa tarvetta päästä vessaan. Vatsaoireet stressaavat ja stressi aiheuttaa vatsaoireita. Laskekaapa siitä; kierre on valmis. Tahtoisin päästä siitä eroon, mutta se on kuin riippuvuus. Jos osaisin lopettaa sen, olisin kai jo tehnyt niin – ei kai kukaan, jolla on täysi vapaus valita normaalin elämän ja tällaisen välillä, valitse tätä helvettiä?

Se, ettei terapeuttini tunnu ymmärtävän tai hyväksyvän IBS:ää sipulin ytimeksi, on pelottavaa. Tehtiin mielelleni mitä tahansa, IBS ei poistu. En oleta, että terapeuttini voisi läpikotaisin tuntea IBS:n taudinkuvan ja vaikutukset elimistöön tai olla totaalisen perillä suositelluista ja vältettävistä ruoka-aineista. Olen kuitenkin sitä mieltä, että voidakseen ymmärtää ja auttaa minua hänen tulisi nähdä sen verran vaivaa, että tutustuisi sairauteen edes Wikipedian kautta. Terapeuttini kuitenkin tuntuu jatkuvasti sivuuttavan koko IBS:n ja jakelee ties minkälaisia ruokavalioneuvoja. Kun korjaan hänen olettamuksiaan tyyliin ”Itse asiassahan en edelleenkään voi syödä sipulia/papuja/ruisleipää” hän vaikenee ja katsoo minua epäilevästi ja aistin hänen sisäisesti pyörittelevän silmiään ja tuhahtavan koko ruokavaliolle.

Psyykkisen puolen ongelmista yritetään jatkuvasti syyttää lapsuuttani. Minut on kasvatettu väärin, vanhempiani ei ole kiinnostanut, miltä minusta tuntuu ja sen vuoksi en osaa puhua tunteistani. Vatsaongelmanikin kai johtuvat siitä, jotenkin. Tai ellei niistä syytetä lapsuuttani, ovat ne varmasti seurausta puolentoista vuoden takaisesta erosta. Joudun jatkuvasti huomauttamaan, että muistan ensimmäiset vakavammat vatsavaivat vuodelta 2008, kaksi vuotta ennen kuin edes tapasin ex-mieheni. Sen ex-miehen, jonka kanssa olen edelleen hyvissä väleissä, joka hoitaa kissojani ja jolle voin kertoa ongelmistani koska tahansa – ja joka on myös kiinnostunut voinnistani.

Viimeisimmällä terapiakäynnilläni sain kotitehtäviä. Minun on harjoiteltava tunteidenilmaisua, koska ilmeisesti olen siinä surkea. Kun mainitsin asiasta M:lle, oli hänen ensireaktionsa hämmästynyt nauru; ”Kyllä sä ainakin mulle olet osannut kertoa, miltä susta tuntuu, etkö olekin?”. Olen. Toinen kotitehtäväni oli alkaa pitää ruokapäiväkirjaa. Mainitessani, että olen itse asiassa omatoimisesti aloittanut ruokapäiväkirjan pitämisen vähintään seitsemän vuotta sitten, tokaisi hulluustohtori ”Juu, mutta sellainen päiväkirja, johon merkitset rehellisesti kaikki syömisesi.” Niin aivan, koska siihen nykyiseenhän olen vuosikaudet tietoisesti valehdellut, itselleni, niinkö?

Ruokapäiväkirjan lisäksi pitäisi aloittaa myös ahdistuneisuuspäiväkirjan pitäminen, jossa ruodin kaikkia ahdistavia kokemuksia, tilanteita ja tunteita, joita arjessani kohtaan. Koen tämänkin hieman erikoisena, sillä olen vatsaoireiden pahentumisen jälkeen – siis noin kahdeksan vuoden ajan – rypenyt negatiivisissa kokemuksissa, pyöritellyt niitä mielessäni kerta toisensa jälkeen ja itkenyt samoja suruja ja tilanteita useaan otteeseen. Kaikki stressaavimmat tilanteet olen kirjannut myös ruokapäiväkirjaani. Eikö olisi jo aika opetella keskittymään positiiviseen? Ymmärrän, että terapeuttini ei ole näihin tuntoihini päässyt tutustumaan, mutta mikäli se tarkoittaa sitä, että minun on jälleen sukellettava pohjalle ja sen jälkeen vielä kaivauduttava metritolkulla pohjamudan syövereihin, en tiedä, tahdonko jatkaa. Terapeutti toivoisi myös, että alkaisin ilmaista ahdistustani ja tunteitani rakkaiden harrastusteni, piirtämisen ja askartelun kautta. Siihen vedän rajan: ei tule tapahtumaan, ikinä. Lukemisen lisäksi piirtäminen ja askartelu ovat niitä harvoja asioita, joista olen voinut nauttia huolimatta siitä, miten huonosti olen voinut. Ne ovat tuoneet iloa ja vieneet ajatukseni pois pahasta olosta ja nyt minun pitäisi sotkea niihinkin negatiiviset tunteeni. Ei.

Kaikki tämä on saanut minut epäilemään terapian sopivuutta minulle. Peruin tämän viikon tapaamisen osittain voidakseni puntaroida asiaa, enkä ole toistaiseksi tullut mihinkään lopputulokseen. Ehkä olisi syytä pysähtyä miettimään, millaisia tuloksia olen itse saanut aikaan, millaisin metodein ja millaisessa ajassa ja pohtia, voinko olla tyytyväinen tähän tahtiin ja onko minulla keinoja nopeuttaa kehitystäni niin halutessani. En tiedä, vaikeita asioita.

-Hanna-