Second thoughts

Olen tavannut tuoreimman hulluustohtorini nyt muutamia kertoja – kolme, neljä? – ja aluksi se tuntui loistavalta ajatukselta. Sain avautua asioista ja itkeä kaiken ahdistuneisuuden ja turhautuneisuuden pois. Kevät on ollut vatsa-asioiden suhteen varsin vaikea ja on ollut helpottavaa saada purkaa kurjimpia fiiliksiä sellaiselle, jonka on pakko kuunnella. Nyt olen kuitenkin alkanut pohtia uudelleen terapiaratkaisua.

En tiedä, onko vika terapeutissa, yleisesti terapiassa vai ehkä omissa epärealistisissa odotuksissani. Alun alkaen, kun työterveydestä sain lähetteen, neuvottiin erikseen mainitsemaan, ettei ongelmieni taustalla ole mitään yhtä tiettyä traumaattista tapahtumaa. Karkeasti yksinkertaistettunahan ongelmani on se, että kärsin vatsavaivoistani vuosia hankkimatta ja sittemmin saamatta kunnollista apua, mistä johtuen vaivoja seuraavat psyykkiset ongelmat ovat ottaneet minusta vallan. Annan pelkojen hallita elämääni ja stressaan itselleni huonon olon. IBS on siis sipulin ydin, mutta olivat fyysiset oireet hallinnassa tai eivät, henkinen tilani on jotakuinkin samanlainen, sillä vaikka olo olisi juuri nyt ihan ok, pelkään, että homma kääntyy päälaelleen hetkenä minä hyvänsä. Kaikki tämä muodostaa yhden perhanan suuren ja monikerroksisen sipulin.

Syy sille, etten vain yksinkertaisesti mene paikkoihin, tee asioita ja syö juttuja on, etten pysty. En vain pysty, mieleni ei anna minun rauhassa tehdä asioita, vaan pakottaa minut stressaamaan, pelkäämään ja ylianalysoimaan. Pelko aiheuttaa ihan oikeita fyysisiä oireita; pahoinvointia, vatsa- ja suolistokipua, tärinää, hengenahdistusta, sydämentykytystä ja pakottavaa tarvetta päästä vessaan. Vatsaoireet stressaavat ja stressi aiheuttaa vatsaoireita. Laskekaapa siitä; kierre on valmis. Tahtoisin päästä siitä eroon, mutta se on kuin riippuvuus. Jos osaisin lopettaa sen, olisin kai jo tehnyt niin – ei kai kukaan, jolla on täysi vapaus valita normaalin elämän ja tällaisen välillä, valitse tätä helvettiä?

Se, ettei terapeuttini tunnu ymmärtävän tai hyväksyvän IBS:ää sipulin ytimeksi, on pelottavaa. Tehtiin mielelleni mitä tahansa, IBS ei poistu. En oleta, että terapeuttini voisi läpikotaisin tuntea IBS:n taudinkuvan ja vaikutukset elimistöön tai olla totaalisen perillä suositelluista ja vältettävistä ruoka-aineista. Olen kuitenkin sitä mieltä, että voidakseen ymmärtää ja auttaa minua hänen tulisi nähdä sen verran vaivaa, että tutustuisi sairauteen edes Wikipedian kautta. Terapeuttini kuitenkin tuntuu jatkuvasti sivuuttavan koko IBS:n ja jakelee ties minkälaisia ruokavalioneuvoja. Kun korjaan hänen olettamuksiaan tyyliin ”Itse asiassahan en edelleenkään voi syödä sipulia/papuja/ruisleipää” hän vaikenee ja katsoo minua epäilevästi ja aistin hänen sisäisesti pyörittelevän silmiään ja tuhahtavan koko ruokavaliolle.

Psyykkisen puolen ongelmista yritetään jatkuvasti syyttää lapsuuttani. Minut on kasvatettu väärin, vanhempiani ei ole kiinnostanut, miltä minusta tuntuu ja sen vuoksi en osaa puhua tunteistani. Vatsaongelmanikin kai johtuvat siitä, jotenkin. Tai ellei niistä syytetä lapsuuttani, ovat ne varmasti seurausta puolentoista vuoden takaisesta erosta. Joudun jatkuvasti huomauttamaan, että muistan ensimmäiset vakavammat vatsavaivat vuodelta 2008, kaksi vuotta ennen kuin edes tapasin ex-mieheni. Sen ex-miehen, jonka kanssa olen edelleen hyvissä väleissä, joka hoitaa kissojani ja jolle voin kertoa ongelmistani koska tahansa – ja joka on myös kiinnostunut voinnistani.

Viimeisimmällä terapiakäynnilläni sain kotitehtäviä. Minun on harjoiteltava tunteidenilmaisua, koska ilmeisesti olen siinä surkea. Kun mainitsin asiasta M:lle, oli hänen ensireaktionsa hämmästynyt nauru; ”Kyllä sä ainakin mulle olet osannut kertoa, miltä susta tuntuu, etkö olekin?”. Olen. Toinen kotitehtäväni oli alkaa pitää ruokapäiväkirjaa. Mainitessani, että olen itse asiassa omatoimisesti aloittanut ruokapäiväkirjan pitämisen vähintään seitsemän vuotta sitten, tokaisi hulluustohtori ”Juu, mutta sellainen päiväkirja, johon merkitset rehellisesti kaikki syömisesi.” Niin aivan, koska siihen nykyiseenhän olen vuosikaudet tietoisesti valehdellut, itselleni, niinkö?

Ruokapäiväkirjan lisäksi pitäisi aloittaa myös ahdistuneisuuspäiväkirjan pitäminen, jossa ruodin kaikkia ahdistavia kokemuksia, tilanteita ja tunteita, joita arjessani kohtaan. Koen tämänkin hieman erikoisena, sillä olen vatsaoireiden pahentumisen jälkeen – siis noin kahdeksan vuoden ajan – rypenyt negatiivisissa kokemuksissa, pyöritellyt niitä mielessäni kerta toisensa jälkeen ja itkenyt samoja suruja ja tilanteita useaan otteeseen. Kaikki stressaavimmat tilanteet olen kirjannut myös ruokapäiväkirjaani. Eikö olisi jo aika opetella keskittymään positiiviseen? Ymmärrän, että terapeuttini ei ole näihin tuntoihini päässyt tutustumaan, mutta mikäli se tarkoittaa sitä, että minun on jälleen sukellettava pohjalle ja sen jälkeen vielä kaivauduttava metritolkulla pohjamudan syövereihin, en tiedä, tahdonko jatkaa. Terapeutti toivoisi myös, että alkaisin ilmaista ahdistustani ja tunteitani rakkaiden harrastusteni, piirtämisen ja askartelun kautta. Siihen vedän rajan: ei tule tapahtumaan, ikinä. Lukemisen lisäksi piirtäminen ja askartelu ovat niitä harvoja asioita, joista olen voinut nauttia huolimatta siitä, miten huonosti olen voinut. Ne ovat tuoneet iloa ja vieneet ajatukseni pois pahasta olosta ja nyt minun pitäisi sotkea niihinkin negatiiviset tunteeni. Ei.

Kaikki tämä on saanut minut epäilemään terapian sopivuutta minulle. Peruin tämän viikon tapaamisen osittain voidakseni puntaroida asiaa, enkä ole toistaiseksi tullut mihinkään lopputulokseen. Ehkä olisi syytä pysähtyä miettimään, millaisia tuloksia olen itse saanut aikaan, millaisin metodein ja millaisessa ajassa ja pohtia, voinko olla tyytyväinen tähän tahtiin ja onko minulla keinoja nopeuttaa kehitystäni niin halutessani. En tiedä, vaikeita asioita.

 

-Hanna-

Kommentit (5)
  1. Kolmas terapeutti toden sanoi. 

    Minullahan on IBS ja ahdistuneisuushäiriö. 

    Ensimmäinen terapeutti teki kanssani muutaman käyntikerran ajan hengitys- ja rentoutusharjoituksia, totesi sitten, että minulla on kaiketi ahdistuneisuutta ja lisäksi erikoinen anoreksia. Sitten hän suositteli minua etsimään itselleni jonkun anoreksiaan keskittyvän terapeutin ja ottamaan yhteyttä liittoon.

    Itkin kotona, että minulla onkim joku outo anoreksia ja enhän minä halua laihtua, oksettaa ja vatsa on sekaisin vaikka en tahdo! No löysin terapeutin joka oli perehtynyt ahdistukseen ja syömishäiriöihin. Hän käski pitää ruokapäiväkirjaa ja parin tapaamisen jälkeen totesi ettei minulla todellakaan ole anoreksiaa. Ahdistuneisuushäiriö ja lievä masennus sen sijaan. Kävin hänen luonaan säännöllisesti vuoden ja sitten aina tarvittaessa. Edistyin kyllä, mutta en tuntenut sen johtuvan hänestä ja kun lopulta en kokenut saavani hänestä mitään apua enää, päätin vielä etsiä jonkun. Jonkun joka keskittyisi minuun täysin. Menneisyyteen, tähän päivään ja tulevaisuuteen. Kakkos terapeutti kun skippasi monet asiat ja halusi hoitaa fyysiset oireet keskittymättä kunnolla niiden oikeisiin aiheuttajiin. Syihin niiden takana. Monesti hän keskeytti minut enkä hänenkään kanssaan kyennyt rentoutumaan ja avautumaan. Sama oli ensimmäisen kanssa. Ja tämä antoi myös kotitehtäviä joista en kokenut olevan mitään apua. 

    Nyt olen käynyt puoli vuotta uudella terapeutillani ja vihdoin koen löytäneeni oikean. Uskallan avautua, kertoa kaiken. Ei kotitehtäviä. Saan kirjata tunteitani, tehdä rentoutusharjoituksia, mutta vain jos tahdon ja koen ne avuliaksi. 

    Sain juuri kuulla myös edistyneeni. Aina ei tunnu siltä, mutta pienin tärkein askelin mennään! 🙂

    1. Olisikohan kolmonen minunkin onnennumeroni… Ensimmäisellä terapeutilla kävin vain kerran ja sen käynnin aikana totesimme molemmat aikamme keskusteltuamme, ettei hänen osaamisensa ole ehkä aivan ihanteellista juuri minun tilanteeseeni. Hän totesi, että voimme ehdottomasti jatkaa, jos se tuntuu minusta hyvältä, ja että edistystä varmasti tapahtuisi, mutta että jonkun toisen terapeutin kanssa edistys voisi olla tehokkaampaa. Siispä hänen suosituksestaan vaihdoin tälle nykyiselle terapeutille, jonka erityisosaaminen oli kognitiivinen käyttäytymisterapia ja joka on lisäksi perehtynyt muun muassa ahdistuneisuus- ja syömishäiriöihin. Vaikka minulla ei mitään perinteistä syömishäiriötä olekaan, uskoin, että sellaisesta osaamisesta voisi olla hyötyä minulle, joka kaikesta huolimatta omalla tavallani kammoan, aikataulutan, säännöstelen, ylianalysoin ja välttelen ruokaa ja syömistä. On melkein pelottavaa, miten syömishäiriöiden hoidon erityisosaaja käyttää ilmaisuja, kuten ”on niissä varmaan jotain ravintoainejuttuja” tai ”nyt alat syömään!”.

  2. Terapeutteja ja terapiasuuntauksiahan on monenlaisia. Kuulostaa, että terapeuttisi ei ole sinulle sopiva ja no, suoraan sanottuna aika idiootti, jos ei usko IBS:n olevan ihan fyysinen sairaus. Itse näkisin, että luottamus on terapiasuhteessa niitä tärkeimpiä asioita eikä se nyt ehkä ihan toimi, jos toinen on noin pihalla tilanteestasi ja antaa neuvoja ja tehtäviä, jotka tuntuvat sinusta selkeästi vääriltä. Mitä jos hakeutuisit jonkun toisen pakeille? Sehän on ihan normaalia, ettei kaikkien kanssa synkkaa ja sopivaa terapeuttia voi joutua vähän hakemaan.

    Hurjasti tsemppiä joka tapauksessa! Itse masennuksesta terapian avulla toipuneena uskon täysin siihen, että omaa ajattelua ja sitä kautta tunteita on mahdollista muuttaa myönteisemmiksi.

    1. Se juuri hämmentää valtavasti, että tämän terapeutin piti juuri olla sellainen, joka ei niinkään yritä kaivella syitä ja traumoja sieltä, missä niitä ei ole, vaan hänen erityisosaamistaan on juurikin kognitiivinen käyttäytymisterapia, eli erilaisten opittujen ”käytöshäiriöiden” korjaaminen. Yrityksen nettisivuilla hänen erityisosaamiseensa on lueteltu myös ahdistuneisuushäiriöt sekä syömishäiriöt. Paperilla hän siis vaikuttaa juuri sellaiselta ihmiseltä, jonka osaamisalueen pitäisi sopia minun tilanteeseeni täydellisesti.

      Järki tietenkin tässä vaiheessa jo sanoo, ettei tilanne ole hyvä ja jos tahdon jatkaa terapiaa, se pitäisi tehdä toisen terapeutin kanssa. Alusta aloittaminen, taas, tuntuu vain äärettömän raskaalta ajatukselta ja pitää pohtia tarkasti, tahdonko repiä kaiken levälleen ties miten monennen kerran.

      1. Aika jännää, että syömishäiriöiden hoitoon erikoistunut ihminen ei tunnu olevan perillä ravintoasioista 🙁 Mutta kyllähän terapeutin valinnassa vaikuttaa henkilökemiatkin. Vaikkei terapeutin ole tarkoitus olla mikään ystävä, pitäisi tälle kuitenkin pystyä puhumaan avoimesti, tuntea olonsa turvalliseksi ja voida luottaa siihen, että tämän on mahdollista ymmärtää kuulemiaan ongelmia ja tarjota työkaluja niiden työstämiseen.

        Varmasti tuntuu uuvuttavalta ajatuskin siitä, että pitäisi taas aloittaa alusta. Omalla kohdallani pelkkä terapian aloittaminen itsessään tuntui jo vähän auttavan, koska koin, että nyt saan apua ja sitä kautta toivoa paremmasta. Uskon, että sinunkin on mahdollista löytää sopiva ihminen, jos jaksat vielä etsiä. Mutta ainahan voit antaa itsellesi hengähdystauon asiasta, jos se tuntuu juuri nyt olevan liikaa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *