Kuten on varmasti käynyt ilmi, elämäni on viime vuosina ollut kaikkea muuta kuin normaalia. Sen jälkeen, kun puolitoista vuotta sitten muutin pois keskusta-asunnostani, olen käynyt rakkaan kotikaupunkini keskustassa kahdesti, ellei lasketa lääkärikäyntejä ja muutamaa työhön liittyvää vierailua ketjumme toisessa yksikössä. Muuton jälkeen olen käynyt niin ikään kaksi kertaa muualla kuin työpaikallani sijaitsevassa ravintolassa. Treffeillä olen käynyt kerran, enkä rehellisesti sanottuna tiedä, miten selvisin siitä illasta – iltakävely ja siideri käytännössä ventovieraan ihmisen kanssa, pelkkä ajatuskin nipistää vatsaa! Bussilla en ole matkustanut ainakaan vuoteen, henkilöautossakin istuminen aiheuttaa vatsanväänteitä ja hengenahdistusta.

Vaan sattuipa tässä muutama viikko sitten niin, että täytin jälleen vuosia. Viime vuonna vietin syntymäpäiväni kotona, kävin lenkillä, söin kaurapuuroa ja mustikoita sekä viihdytin hetken aikaa Annikaa ja hänen tukkoista, kissa-allergista miestään. Tänä vuonna varsinainen syntymäpäivä hujahti ohi iltavuoron merkeissä, mutta olin päättänyt, että jotenkin sitä on juhlittava. Niinpä sovimme Annikan kanssa treffit kantapaikkaamme – siihen ainoaan paikkaan, johon uskallan mennä – synttäriviikon perjantaille tarkoituksena nauttia livemusiikista, jota perinteiseen tapaan tarjoili työkaverini bändi.

Päivä oli kiireinen, aamuvuoron jälkeen juoksin asuntonäyttöön – kyllä, minulla on hurja muuttokuume! – ja ryntäsin sitten kotiin suorittamaan laittautumistoimenpiteitä. Olin herännyt aamulla viideltä, joten harras toiveeni oli nauttia edes tunnin mittaiset päiväunet, mutta siitäpä ei sitten tullut mitään. En tiedä miksi, mutta kun lähdön aika tuli, olin ihan tolkuttoman hermostunut. Tavallinen, jännittäviin ja vieraisiin paikkoihin lähtemistä edeltävä pahoinvointi ja vessarumba yllättivät minut täysin. Hieman riskillä tilasin taksin, joka onneksi saapui hyvin nopeasti, enkä ehtinyt stressata lähtöä vieläkin enemmän. Matka oli edennyt ehkä viisisataa metriä, kun ensimmäinen pakokauhun aalto pyyhkäisi ylitse; ”minun on päästävä pois”. Tukahdutin korvien välissä huutavan äänen väkisin ja muistutin itseäni siitä naurettavasta faktasta, että automatka kotoani työpaikalleni siihen aikaan illasta kestää hädin tuskin viisi minuuttia.

Työpaikalle päästyäni olo helpotti vähitellen. M notkui aulassa kollegansa kanssa ja onnistui horjuttamaan hiljalleen kohoavaa juhlamieltäni tokaisemalla ”Et sitten keksinyt muuta paikkaa synttäreiden ja vapaaillan viettoon?”. Sisälläni kiehahti kiukku; sinä typerä mies, miten edes kehtaat, kun tiedät, miten vaikea asia tämä minulle on! Keräsin itseni ja kävin lisäämässä huulikiiltoa; näytin pirun hyvältä, eivätkä M:n – tai minkään muunkaan aakkosen – kommentit onnistuisi pilaamaan iltaani.

Kuten yleensä, keikka oli hyvä. Illan mittaan yksi naapuripöydän seurueessa istuva nuori mies ujutti itsensä ovelasti seuraamme. Muutama vitsi ohimennen, pöytämme ohittaminen hieman lähempää kuin oli tarpeen, pitkät katseet baaritiskin jonosta, kyllä te tiedätte. Olen kieltämättä ruosteessa, mutta tunnistan edelleen ilmiselvän flirtin. Nuori mies, Kristian, oli hulvattoman hauska, mutta sokea kanakin näki, ettei hän ollut varsinaisesti poikaystävämateriaalia; varmistus tälle teorialle saatiin viimeistään siinä vaiheessa, kun hän keskustelun lomassa katsoi minua silmiin ja sanoi ”Jos tässä nyt rehellisiä ollaan, niin seksiseuraahan mä olen vailla”. Jep jep…

Don’t get me wrong, Kristian oli varsin viehättävä: sopivan pituinen, hauska, kuten sanottu, leveät hartiat. Parikymppinen, humalainen minä olisi varmasti tarttunut tarjoukseen seurauksia sen kummemmin pohtimatta, mutta lähemmäs kolmekymppinen minä osasi ajatella hieman pidemmälle.  Sen lisäksi, etten tahdo napata ketä tahansa mukaani työpaikaltani, yhden yön juttu on se, mitä vähiten elämääni kaipaan.

Ilta jatkui kuitenkin reippaasti keskiyön paremmalle puolelle ja keikan loputtua bändin jäsenet liittyivät seuraamme. Kesken illanvieton koin eräänlaisen kehostairtutumishetken. Näin itseni siinä, istumassa viihtyisässä baarissa musiikin soidessa taustalla. Seurassani istui upeita, ihania ihmisiä, lasit kilisivät ja kaikilla oli hauskaa. Minullakin. Sinä iltana, siinä seurassa, tunsin pitkästä aikaa itseni normaaliksi. ”Näin ihmiset elävät, tajusin, ”ja tästä olen jäänyt – tai jättäytynyt – pois”. Palattuani takaisin kehooni päätin, että näitä iltoja tulee lisää. Enkä aio odottaa puoltatoista vuotta.