Sitä tikulla silmään…
Minulta voitte puhkoa molemmat silmät saman tien. Olen miettinyt paljon menneitä, erityisesti nyt hiljattain, kun en ole osannut muutakaan tehdä. Tasan vuosi sitten kalenterissani oli merkintä ”Kampaaja”. Näihin aikoihin viime vuonna kävin myös työhaastatteluissa ja soveltuvuuskokeissa nykyistä työpaikkaani varten. Tapasin ystäviäni, kävin luokkakokouksessa ja entisen työkaverini häissä. Syksyllä muutin uuteen asuntoon ja vielä lokakuussa kävin bussilla sisustusostoksilla.
Mieleeni tulvii monenlaisia, pieniä ja suuria muistoja muutaman viime vuosien ajalta. Olenko minä uskaltanut käydä kahvilassa? Terassilla ja elokuvissa? Olenko tosiaan käynyt säännöllisesti jossain harrastuksessa kaukana kotoa? Kävellyt noin vaan ruokakauppaan kahden kilometrin päähän ja käynyt lenkillä ja treffeillä? En voi uskoa, että nuo muistot ovat omiani. Tuo en ole minä.
Tai ehkä se olenkin ollut minä. Joku vanhoista minuista. Jokainen huono vatsakausi vain on kuluttanut pois kerroksen minua ja maailmaani. Kulun ja kutistun pikkuhiljaa ja peloissani mietin, kuinka paljon voin enää kulua katoamatta kokonaan. Kuinka paljon voi maailma vielä kutistua, kun tälläkin hetkellä todellisuus muodostuu enää kodista, työpaikasta ja niiden väliin jäävästä kilometristä ja kaikki muu tuntuu olevan tavoittamattomissa?
Välillä uppoudun niin syvälle tähän naurettavan rajalliseen maailmaani, etten muista, millaista sen ulkopuolella on. Saatan mennä aivan hämilleni, kun joku tilanteestani tyystin tietämätön kysyy, tahdonko lähteä rannalle tai terassille tai jonnekin muualle, missä normaalit ihmiset tapaavat käydä. Ai minäkö? Siis enhän kai minä nyt..! Olen nuori ja vapaa nainen, minun pitäisi käydä lenkillä, salilla, shoppailemassa ja drinkeillä. Sen sijaan käyn töissä. Ja Siwassa. Jos uskallan.
Yritän palata mielessäni aikaan, jolloin viimeksi muistan olleeni terve ja peloton, mutta se on mahdotonta. Yritän myös matkustaa ajassa eteenpäin ja kuvitella maailmaa, jossa olen vapaa tästä kaikesta. Sellaista maailmaa, jossa voin tehdä mitä tahdon ja jossa ei ole ahdistusta, yksinäisyyttä tai pahaa oloa. Ajatus tuntuu kauniilta, mutta kovin kaukaiselta, oikeastaan mahdottomalta. Miten voisin ikinä vapautua tästä? Miten voisin vielä täyttää kalenterini suunnitelmilla ja elää?