Sitä tikulla silmään…

20150722_204829-kdcollage (640x640).jpg

 

Minulta voitte puhkoa molemmat silmät saman tien. Olen miettinyt paljon menneitä, erityisesti nyt hiljattain, kun en ole osannut muutakaan tehdä. Tasan vuosi sitten kalenterissani oli merkintä ”Kampaaja”. Näihin aikoihin viime vuonna kävin myös työhaastatteluissa ja soveltuvuuskokeissa nykyistä työpaikkaani varten. Tapasin ystäviäni, kävin luokkakokouksessa ja entisen työkaverini häissä. Syksyllä muutin uuteen asuntoon ja vielä lokakuussa kävin bussilla sisustusostoksilla.

Mieleeni tulvii monenlaisia, pieniä ja suuria muistoja muutaman viime vuosien ajalta. Olenko minä uskaltanut käydä kahvilassa? Terassilla ja elokuvissa? Olenko tosiaan käynyt säännöllisesti jossain harrastuksessa kaukana kotoa? Kävellyt noin vaan ruokakauppaan kahden kilometrin päähän ja käynyt lenkillä ja treffeillä? En voi uskoa, että nuo muistot ovat omiani. Tuo en ole minä.

Tai ehkä se olenkin ollut minä. Joku vanhoista minuista. Jokainen huono vatsakausi vain on kuluttanut pois kerroksen minua ja maailmaani. Kulun ja kutistun pikkuhiljaa ja peloissani mietin, kuinka paljon voin enää kulua katoamatta kokonaan. Kuinka paljon voi maailma vielä kutistua, kun tälläkin hetkellä todellisuus muodostuu enää kodista, työpaikasta ja niiden väliin jäävästä kilometristä ja kaikki muu tuntuu olevan tavoittamattomissa?

Välillä uppoudun niin syvälle tähän naurettavan rajalliseen maailmaani, etten muista, millaista sen ulkopuolella on. Saatan mennä aivan hämilleni, kun joku tilanteestani tyystin tietämätön kysyy, tahdonko lähteä rannalle tai terassille tai jonnekin muualle, missä normaalit ihmiset tapaavat käydä. Ai minäkö? Siis enhän kai minä nyt..! Olen nuori ja vapaa nainen, minun pitäisi käydä lenkillä, salilla, shoppailemassa ja drinkeillä. Sen sijaan käyn töissä. Ja Siwassa. Jos uskallan.

Yritän palata mielessäni aikaan, jolloin viimeksi muistan olleeni terve ja peloton, mutta se on mahdotonta. Yritän myös matkustaa ajassa eteenpäin ja kuvitella maailmaa, jossa olen vapaa tästä kaikesta. Sellaista maailmaa, jossa voin tehdä mitä tahdon ja jossa ei ole ahdistusta, yksinäisyyttä tai pahaa oloa. Ajatus tuntuu kauniilta, mutta kovin kaukaiselta, oikeastaan mahdottomalta. Miten voisin ikinä vapautua tästä? Miten voisin vielä täyttää kalenterini suunnitelmilla ja elää?

Kommentit (3)
  1. Ihan kuin minä olisin kirjoittanut tämän. En muista aikaa, jolloin ”kaikki oli hyvin.” Ihmiset pyytelevät spontaanisti paikkoihin ja etenkin kesällä rannalle tai festareille. Mutta enhän minä voi lähteä :/

    1. Voi, kohtalotoveri!

      Olen vetänyt tämän elämättömyyden ihan överiksi ja tajuan sen useimmiten oikein hyvin. Tottakai ymmärrän, että tulen todennäköisesti viettämään tämän vaivan kanssa loppuikäni ja minun on opittava laajentamaan maailmaani; enhän minä VOI eristäytyä loppuiäksi kotiin kissoineni (crazy catlady). Tajuan sen. Joskus jopa kehitän mielessäni keinoja, joilla voisin kasvattaa maailmaani pikkuhiljaa. Keväällä sen teinkin, uskalsin käydä lenkillä, ensin vain korkeintaan sadan metrin päässä kotoa ja vähitellen pidemmillä ja pidemmillä.

      Suurin ongelmani on, että kun jokin menee pieleen – tulee se yksi lenkki, jonka aikana vatsani yllättäen heittää kuperkeikkaa ja juoksen itku kurkussa kotiin – palaan lähtöruutuun, tai jopa hieman sen taakse. En muista enää, missä pisteessä olin ja miten siihen pääsin. Tiedän, että ongelma on suurelta osin myös pääni sisällä, mutta hittoakos sillä tiedolla teen, kun en saa mieltäni koulutettua? Psykologille on lähete, kun vaan uskaltaisi sinnekin lähteä…

      Jokainen pienikin askel eteen päin tuntuu lisäksi niin merkitykselliseltä, että otan niistä aivan kohtuuttoman suuret paineet ja vatsa kipeytyy jo pelkästään sen vuoksi… Kunpa voisikin välillä jättää aivot siihen kuuluisaan narikkaan!

      1. Oi vitsi samaistun niin jokaiseen sanaasi. Juuri harmistuin ystävien luona, kun oli suunniteltu kaikkea kivaa ja sitten aika menikin vatsan kanssa painiessa. Kaikki meni niiiin pieleen, että kiukutti ja tuntui just, että palasi sinne lähtöruudun taakse. Psykologilla en ole itsekään käynyt, mutta omista tuntemuksistani olen paljon keskustellut, saanut vertaistukea ja huomannut, että voin paljon paremmin, kun kerron ympärilläni oleville sairaudestani. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *