Toiset treffit. Tavallaan.

Olen pohtinut paljon, millaista olisi olla parisuhteessa juuri nyt. Tulin IBS-oireideni kanssa ensimmäistä kertaa kaapista seurusteltuani ex-mieheni kanssa parin vuoden ajan. Suhteemme oli vakaalla pohjalla, olimme muuttamassa yhteen ja tunsin oloni riittävän turvalliseksi kertoakseni ongelmasta, jota olin peitellyt kaikilta jo useamman vuoden ajan. Tuolloin henkiset oireeni eivät toki olleet lähellekään niin voimakkaat kuin ne ovat nyt. Saatoin käydä kaupungilla ja kahviloissa ja matkustaa bussissa tai autossa – mitään näistä en ole uskaltanut tehdä aikoihin.

Jos elämässäni olisi joku, joka ymmärtäisi tilannettani ja olisi valmis elämään rajoitteideni kanssa, voisivat oireet jopa helpottua. Olen huomannut, että ahdistuksen yllättäessä esimerkiksi kävelymatkat eivät ole lainkaan niin pelottavia, jos minulla on seuraa – edes puhelimessa; Annika on saanut useampaan kertaan toimia puhelinterapeuttinani. Ehkä uskaltautuisin kävelyretkille kotikatua pidemmälle, ellei minun tarvitsisi uskaltautua ulos yksin? Jos minulla olisi joku, joka veisi ajatukseni pois vatsanpohjassa ja takaraivossa painavasta pelosta? Jos olisi joku, joka pitäisi kädestä, ottaisi syliin ja silittäisi hiuksiani, kun tuntuu, että itku on ainoa, mihin minulla vielä on voimia?

En voi kuitenkaan olla miettimättä, onko nykyinen terveydentilani sellainen, että olisi ylipäätään mahdollista rakentaa vakaata parisuhdetta. En osaa tai edes tahdo kertoa tilanteestani kenelle tahansa, vaan toisen osapuolen on tunnuttava juuri oikealta. Minulle on edelleen hyvin raskasta puhua ongelmistani ja ajatus siitä, että kertoisin kaiken taas yhdelle ihmiselle, joka lopulta päätyy kävelemään pois, on musertava. Niin kävi vuosi sitten keväällä tapaillessani erästä poikaa. Niin kävi syksyllä muusikon kanssa ja niin kävi jopa M:n kanssa, joka vaikutti pitkään luotettavalta ja hyvältä ystävältä, mutta joka lopulta päätyi kääntämään selkänsä ilman selityksiä.

Yllätän silti itseni usein kuvittelemasta tilanteita, joissa voisin kertoa Parrakkaalle kaiken. Jokin minussa tahtoisi niin kovasti uskoa siihen, ettei hän kääntyisi pois. Ei säikähtäisi, ei syyllistäisi, ei antaisi periksi. Mutta mikä se tilanne olisi, jos en uskalla poistua kotoani minnekään? Kutsunko miehen kotiini kuuntelemaan itkuani? Jännittäisin melko varmasti itseni kipeäksi ja vatsani sekaisin jo edellisenä päivänä. Ex-miestäni (ja tietenkin lääkäreitä) lukuun ottamatta olen kertonut tilanteestani kirjoittamalla. Se on aina ollut minulle vahvin tapa ilmaista itseäni ja joutuessani puhumaan koen aina suurta tarvetta suunnitella puheeni etukäteen. Tahtoisin kuitenkin oppia puhumaan tästä purskahtamatta joka kerta ripsivärit pitkin nassua levittävään, loputtomalta tuntuvaan itkuun.

Olimme Annikan kanssa perjantaina tutussa anniskeluravintolassa kuuntelemassa livemusiikkia ja, ennen kaikkea, juoruilemassa. Lähteminen ei tällä kertaa ollut aivan niin hankalaa kuin tavallisesti, sillä valkkasin vaatteita ja pyydystin vääriin huoneisiin karkailevia kissoja viime hetkeen asti; Annika joutui jopa hetken odottelemaan minua pihalla, vaikka oli laittanut merkkiviestin hyvissä ajoin ennen bussista jäämistä.

Olin kertonut suunnitelmastamme etukäteen Parrakkaalle ja vinkannut, että sopii ilmaantua paikalle, jos siltä tuntuu, mutta tilannetta ei tarvitsisi tulkita treffeiksi. Olisimme vain samassa paikassa samaan aikaan. Ehdimme juuri istua Annikan kanssa alas, kun Parrakas lähetti viestin, jossa kertoi olevansa matkalla tähän kovin tuttuun aulabaariin. Ilta oli mukava, musiikki ei ollut lainkaan pöllömpää ja Annikakin näytti tulevan Parrakkaan kanssa juttuun.

Annikan lähdettyä hovikuskinsa kyydillä kohti kotia jäimme Parrakkaan kanssa kahden. Siis oikeasti kahden, olimme baarin ainoat asiakkaat. Istuimme ja juttelimme. ”Mitä olit ajatellut näille meidän toisille treffeille?”, Parrakas kysyi erään pidemmän hiljaisen hetken päätteeksi. Ai, nämä olivatkin treffit? Takaraivossa pärähti saman tien soimaan Laura Voutilaisen Miks ei -biisi ja mieleen juolahti ajatus kutsua Parrakas luokseni jatkamaan juttua; valomerkkiinkin oli aikaa enää hetki. Sisälleni kasvanut siveyden sipuli kuitenkin muistutti, että ”tähän aikaan yöstä mun pitäis olla kotona jo” ja vaikka kissoilla olikin ruokaa, oli kellonaika auttamatta kovin myöhäinen jutteluun, joten pitkän halauksen päätteeksi vaelsimme molemmat tahoillemme. Siitä huolimatta hymyilytti vielä kotonakin.

 

-Hanna-

Kommentit (3)
  1. Toiset Treffit | Uutiset Helsinki
    28.6.2020, 22:49

    […] Toiset treffit. Tavallaan. – Hanna Koo | Lily – Toiset treffit. Tavallaan. 1 Olen pohtinut paljon, millaista olisi olla parisuhteessa juuri nyt. Tulin IBS-oireideni kanssa ensimmäistä kertaa kaapista seurusteltuani ex-mieheni kanssa parin vuoden ajan. […]

  2. Toiset Treffit | Mtv3 Uutiset Suora
    22.5.2020, 00:28

    […] Toiset treffit. Tavallaan. – Hanna Koo | Lily – Toiset treffit. Tavallaan. 1 Olen pohtinut paljon, millaista olisi olla parisuhteessa juuri nyt. Tulin IBS-oireideni kanssa ensimmäistä kertaa kaapista seurusteltuani ex-mieheni kanssa parin vuoden ajan. […]

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *