Sydän pamppaillen istun autossa, jännittää. Mihin olen lähtenyt mukaan? Olen innostunut, mutta samalla minua pelottaa aivan järkyttävän paljon. Ihmettelen, miten olen voinut selvitä näistä hetkistä nuorempana. Silloin ei vissiin ollut päässä niin paljon järkeä, sitä meni vaan.

Autossa on leppoisa tunnelma. Olen odottanut tätä hetkeä koko syksyn. Vihdoin olemme perillä. Edessä aukeaa aivan mahtavat näköalat. On hämärää ja rinteet on valaistu lampuin. Näyttää siistiltä, näyttää siltä, että olen menossa tekemään jotain todella makeaa.

Olemme ostaneet kaikki tarvittavat varusteet. Nyt on tykättävä hurjasta vauhdista tai muuten on rahat menneet hukkaan. Monot jalkaan ja sukset takakontista mukaan. Laskettelurinteet odottivat meitä. Ensin oli kuitenkin selviydyttävä hissistä. Edelliskerrasta oli vierähtänyt äkkiseltään laskettuna viisi vuotta.

Päästyäni rinteen huipulle, olisin voinut heittää sukset jorpakkoon ja tallustella alas. Tässä vaiheessa pelko oli kolminkertaistunut. Miten olin edelliskerroilla uskaltanut kääntää sukset kohti jyrkännettä ja mennä hullun lailla alas? Ehkä tämä oli itsesuojeluvaistoa.

Minun oli pakko laskea alas ja voittaa pelkoni. Minähän en luovuta! Ensimmäinen lasku oli kamala. Olin odottanut, että laskettelu on hauskaa, mutta sitä se ei ollut. Auraamalla alas ja koko kehoni tärisi pelosta.

Ja uudestaan. Hissillä ylös ja suksilla alas. Nyt meni jo paremmin, mutta pelko ei antanut periksi. Jalat puutuivat ja monot hiersivät koko ajan. Milloin tämä loppuu? Haluan kotiin.

Periksi ei saa antaa. Seuraavalla viikolla lähdettiin laskemaan uudestaan. Nyt alkoi tuntua jo hauskalta. Pelko ei ollut ollenkaan enää niin suuri. Pystyin jo nauttimaan vauhdista. Tämähän on siistiä. Uskalsinpas! Kannustan muitakin uskaltamaan, oli kyseessä mikä tahansa pieni tai suuri haave tai unelma. Jokaisessa asiassa alku on hankala, mutta kokeilemisen ja kokemuksen kautta kaikki on mahdollista.

– Hanna A