Mä odottelen edelleen yhtä maagista päivämäärää heinäkuussa, jolloin saan tietää, pääsenkö opiskelemaan Turkuun. Toivon niin kovasti, että pääsen, vaikkei pääsykokeet nyt mitenkään kympin arvoisesti menneetkään.

Toisaalta tuntuu hölmöltä, kun usein huomaa toivovansa, että kuluispa tääkin viikko nyt äkkiä ja olis tulosten julkistaminen taas vähän lähempänä. Jokaisesta päivästä kun pitäisi kai yrittää ottaa mahdollisimman paljon irti ja ainakin pyrkiä olemaan läsnä joka hetkessä (haastavaa!). Nythän on vielä kaiken lisäksi kesä, jonka joka hetkestä jokaisen suomalaisen on velvollisuus nauttia aivan erityisesti.

Plan B mulla onneksi varmistui perjantaina kun selvisi, että pääsen ainakin Jyväskylään opiskelemaan syksyllä! Toki opiskelut on melko hankalaa järjestää täältä käsin, mutten kuitenkaan usko, että mahdotonta. Helpotti huomattavasti kuitenkin!

Mutta aika se kuluu joka tapauksessa huippunopeasti. Ihan kä-sit-tä-mä-tön-tä, että nyt on juhannusviikko. Mihin tämä(kin) kesä oikein katoaa! Viikot menee töissä nopeasti ja viikonloput tietysti hurahtaa ohi vielä huomaamattomammin.

Viime viikonloppuna sain leikkiä yksinhuoltajaa, kun mies örmyili lauantain piknik-risteilyllä ja sunnuntaina sitten hänen happitilanteensa oli vastaavasti vähän heikonlainen. Oli kyllä hirveän kivaa pojan kanssa: en edes muista, koska meillä olisi mennyt tuon uhmistelijan kanssa jutut noin hyvin yksiin. Edes pihalta sisäänsiirtyminen ei aiheuttanut pullikointia! Lauantaina hengailtiin lähemmäs kolme tuntia Kupittaan puistossa mun siskojen kanssa, eilen taas olin pojan kanssa ystävien tykönä kylässä. Aamupäivät pyöräiltiin ahkerasti. 🙂 On se äitiys joskus (yleensä) niin kivaa!