Onnistumisen häpeä

On nyt käynyt sillä tavalla, että minusta tuli kolumnisti. Olen myös vaihtanut työpaikkaa sitten viimeisen tekstini. Kaikenlaista! Näin sitä elämässä livuskelee suuntaan jos toiseen, merkillistä.

Mutta niin siis, kolumnisti. Aloitin Seuran kolumnistina vuoden alusta. Ensimmäisen kolumnini lopussa lukee, kuten kolumneissa nyt on tapana lukea, että kuka olen. Tai kuka olen siis sen kautta, että mitä teen. En ole vielä(kään) varma siitä, miten paljon se, mitä teen lopulta määrittelee sitä, kuka olen. Mutta siellä luki, että ”kirjailija ja radiotoimittaja”. Ilahduin siitä, siis ensin. Että no kas ja vau, tässä sitä vaan ollaan kuulkaa, meikämuikkeli ihan muina kirjailijoina ja radiotoimittajina. Titteleitä tai töitä kai enemmänkin siis mutta mutta niin, siis näitä asioita, joita olen jo vuoooosia halunnut olla. Näihin se tähtäin on ollut asetettuna. Olin iloinen. Vähän ylpeäkin.

Omo-infossa, kuinka voin auttaa?

Sitten tuli se vanha mulkku taas sieltä kuulkaa, takaraivoon iskeytyi ja tullessaan oikein mäiskähti. Häpeä.

Että millä oikeudella ja miksi ja miten minä voin ja saan olla tässä. Miksi minä olen saanut onnistua, päässyt tähän, vaikka moni ei. Että nyt varmasti kylillä puhuvat, että leuhka on se Saastamoisen akka ja tympeäkin vielä, kirjailija ja radiotoimittaja, on niin olevinaan ja näittekö ne sen kengät! Ei perkele ole akalla siistejä kenkiä edes. 

Ja niin edelleen. Tuli tarve, että pitää selittää. Puolustautua. Aivan kuin 1. olisin jossain tuomioistuimessa ja 2. kuin yhtään ketään kiinnostaisi.

”No mutta kun minä olen lapioinut hiekkaa ja sitten ollut asiakaspalveluduuneissa ja epävarma kaikesta ja lantiotani myöten toisinaan paskassa kahlannut kuulkaa, pätkätöissä vuosia, voivoi, kyllä nyt minä olen tämän ansainnut”, ajattelin. Argumentoin itselleni ja sille jollekin kuvitteelliselle tuomioistuimelle, että kyllä on KOVALLA TYÖLLÄ KUULKAA TÄSSÄ ANSAITTU. Että ei ole ollut heleppoa ja muuta paskaa, vaikka mitä väliä sillä on, vaikka olisikin ollut helppoa. Aivan kuin kaiken sen eteen, mitä tässä maailmassa ammatillisesti haluaa saavuttaa, pitäisi jotenkin uhrata kaikki. Jalka. Sielu. Munuainen. Lapsuus.

Koska tietenkin sitä toivoo, ettei tarvitsisi taistella. Että olisi helppoja tai edes helpohkoja polkuja, ei mitään traumatisoivia taistelutantereita ja erinäisiä kyrpyyksien luolastoja, joissa naama vereslihalla raahautua. Eikä niiden polkujen tarvitse olla suoria, eivät ne oikein taida elämässä olla.

Ja koska maailma on ihan pölvästi ja epäoikeudenmukainen paikka, ei jokainen saa siitä unelmastaan kiinni, vaikka kyntäisi joka helevetin ikisen lietesäiliön ja kaatopaikan läpi. Että voisiko sitä ihminen joskus olla iloinen siitä, että on saavuttanut jotain tavoittelemaansa. Ylpeäkin? Toki voi katsoa sinne taakse ja ajatella, että kappas saakuraa, tuoltakin sitä niin vain tultiin, vaikka ei olisi uskonut. Ja aika paljon on kaikenlaista matkamuistoa mielen sopukkaan niiltä merkillisiltä paskuuksien retkiltäkin jäänyt.

Yksi päivä Instagram muistutti, että hei Anni, katsopa kun vuonna 2013 olit töissä täällä käytettyjä tekstiilejä myyvässä liikkeessä. Muistan olleeni sen kuvan aikaan aika syvissä vesissä, kun olin hakenut jotakin radiotoimittajan työpaikkaa, mutta sen oli saanut joku toinen. Muistan ajatelleeni, että ”no tätä se elämä sitten on”. Mutta kun nyt näin sen kuvan, muistin sen surkean oloni lisäksi myös sen, miten loistavia ihmisiä siinä työpaikassa tapasinkaan.

Että kaikenlaista, juu. Mutta johtuuko tämä tarve selitellä ja hävetä paitsi omasta kaikkea häpeävästä mielestäni myös siitä, että vaikeuksien voittaminen ja niistä nouseminen ovat jollain tapaa hyväksyttävämpiä ja siksi tavoiteltavampia asioita kuin hannuhanhimaiset kerralla maaliin -onnistumiset? Vai ovatko ne vain tarinallisesti kiehtovampia?

Aku Ankan puolella on jostain syystä helpompi olla kuin Hannu Hanhen.

Tietenkään tosielämässä ei ole pelkästään Aku Ankkoja eikä Hannu Hanhia. Housuitta alaosattomana kulkemista ei katsota hyvällä. Mutta myös niin sitä ännnhh, että ne eivät ole ne ainoat roolit. Ei todellisuus ole niin mustavalkoinen ensinkään. Ei se, että joku toinen saavuttaa jonkun asian eri reittiä ja ehkä helpommin tarkoita sitä, että kyseessä olisi Hannu Hanhi, joka on saanut jotain onnenkantamoisella tai ilmaiseksi, ilman työpanosta. On välimuotoja, on erilaisia polkuja ja teitä ja tapoja kaivaa itsensä ulos syövereistä.

Nonni selevä hyvä kiitti moi ja heippa vuan.

Hyvinvointi Mieli Työ Ajattelin tänään

Kaikkea minäkään en osaa hävetä – mielenterveyttäni esimerkiksi

Vaikka minut on kuinka syvälle häpeään harhauttaen kieputettu, on olemassa asioita, joita minäkään en osaa hävetä. En enää.

Minä olen sairastanut masennusta, kai sairastan edelleen. Siitä ei kaikissa tapauksissa pääse oikein eroonkaan. Se on haamu, se on perässä kulkeva surullinen kulkukoira, se on rinnan päälle öisin istumaan kiipeävä hahmoton olio, se on jossain mieleni muistissa samaan tapaan kuin pyörällä ajaminen lihasmuistissani.

Tämä ei ole mikään tunnustus, ei ole enää vuosiin ollut. Mutta nyt maailma on keikahtanut tilanteeseen, joka pakottaa monen omaa mielensä kipua hoitaneen pelkäämään, että tieto tästä vuotaa esiin. Psykoterapiakeskus Vastaamon tietomurrossa vaarantuivat tiettävästi jopa yli 40 000 ihmisen tiedot. Tietomurto on törkeä rikos, jollaisten nimikkeillä keskusrikospoliisi sitä tutkii.

Jokaiselle, joka tämän törkeän tietomurron uhriksi on joutunut, ihan saaaaaatanasti voimia. Rikosuhripäivystyksen verkkosivuilta löytyy kattava ja selkeä tietopaketti siitä, kuinka tässä tilanteessa toimia. Apua on tarjolla. Älä jää yksin. 

Jopa kymmenien tuhansien ihmisten arimmat, henkilökohtaisimmat ja vaikeimmat asiat ovat vuotaneet vääriin, pahantahtoisiin käsiin.

Olin ollut masentunut kai vuosia. En osaa määrittää sairauteni tarkkaa alkupistettä, sillä pidin itseäni vain vihaisena ja alakuloisena ihmisenä, joka ahdistui kaikesta ja pelkäsi kaikkea, uskoi jokaisen uudenkin tuttavuuden jo valmiiksi vihaavan itseään. Kun vajosin kuiluista syvimpään joskus syksyllä 2014, alkoi pitkä ja vaikea tie, jolla ristesivät erilaiset tikapuut ja ketteryys- ja kestävyystestit.

Niiden aikana kohtasin julkisen terveydenhuollon lääkärin, mielenterveyshoitajan, yksityisen psykiatrin, täytin useita Kelan kaavakkeita ja kävin koekäynnillä aivan surkealla terapeutilla, kunnes lopulta löysin omani. Kaikki tämä vaatisi valtavasti henkisiä resursseja mieleltään hyvinvoivaltakin ihmiseltä. Mennä nyt kerta toisensa jälkeen anomaan apua, kun ei vain yksinkertaisesti pysty.

Kun tuntuu, että bussin eteen astuminen olisi se ainoa vaihtoehto, jolla pahan olon tai itsessään painavan lyijymäisen tunteen saisi katoamaan.

Ja kun lopulta, kymmenien sähköpostitse vastaanottamiensa ”valitettavasti minulla ei ole aikaa uudelle asiakkaalle nyt” -sähköpostien jälkeen istuin terapeuttini vastaanotolla tuoliin, alkoi työ. Tähän pisteeseen pääsy oli vaatinut paitsi kestävyyttä ja uskoa, myös rahaa. Monella loppuu jompikumpi tai molemmat kesken prosessin.

Itse olin onnekas, sillä minulla oli tukenani puoliso, joka tukee ja ymmärtää. Minulla oli myös rahaa käydä koekäynneilla terapeuteilla ja maksaa, että sain Kelan vaatiman lausunnon yksityiseltä psykiatrilta. Julkiselta puolelta en sitä olisi saanut. Olin onnekas siinäkin, että ensimmäinen aloittamani lääkitys auttoi. Monella ei auta yksikään lääke.

Häpesin kaikkea tätä pitkään. Töissä kerroin olevani pahassa flunssakierteessä, sillä selitin sairauslomat. Ystävilleni en aluksi kertonut mitään. Perheelleni kerroin vasta, kun kaikki pahin oli takana. Vanhempieni luona käydessäni otin lääkkeeni salaa kuin siinä olisi ollut jotain rikollista.

Enää en häpeä. Paitsi tätä kirjoittaessani sitä, miten kaikesta huolimatta olin onnekas monella tavalla.

Tämä ei ole mikään Juttu tai Asia, joka olisi millään tavalla väärin tai rikollista. Siitä huolimatta olen kuluneina vuosina saanut pahantahtoisilta ihmisiltä uhkauksia siitä, että he ”paljastaisivat” minun mielenterveysongelmani vaikkapa työnantajalleni.

Varmaankin samankaltaisilla liejuisilla mielillä on varustettu se sakki, joka kaiveli haltuunsa Vastaamon asiakastiedot.

On eri asia kertoa sairaudestaan kuin paljastaa kaikki se, mitä on terapeutin vastaanotolla istuessaan kertonut. Terapeutin edessä revitään usein auki vanhoja, todella huonosti parantuneita haavoja.

Terapia ei ole mikään miellyttävä asia. Vaikka tässä kuluneina vuosina mielenterveysasioista on puhuttu ja stigma niihin liittyen onkin ehkä ohuemmaksi hiutunut, pitävät jotkut ihmiset terapiaa jonkinlaisena humpsutteluna. Mennä nyt jauhamaan itsestään jollekin kallista liksaa nostavalle ihmiselle.Terapiaan hakeutuminen tai pääseminen ei ole helppo tai kevyt asia. Ei ole siellä käyminenkään.

Vaikka stigma hiutuu ja useat ihmiset puhuvat mielenterveytensä horjahtelusta tai totaalisesta murskaantumisesta avoimemmin kuin ennen, paljastaa Vastaamon tietomurto meille paljon ihmisyydestä. On totaalisen kusipäistä tunkeutua ihmisen herkimpiin tietoihin. Totaalisen kusipäistä on myös se, että jotkut tahot kielet pitkinä odottavat, koska tietoa tihkuu esiin. Koska ”olisihan se nyt hauskaa” tietää, josko joku julkisuuden henkilö vaikkapa olisi jostain arimmastaan avautunut.

Jotkut tyypit pitävät vaikkapa masennusta sairastaneita tai sairastavia hieman huonompina ja heikompina. Jostain syystä nämä itseään kenties eräänlaisina teräsrakenteina tai betoniseininä pitävät ihmiset kenties kuvittelevat olevansa immuuneja tai muuten vain parempia, kestävämpiä ihmisratkaisuja kuin me tällaiset sairastelevat ruppanat.

Masennukseen voi sairastua kuka tahansa. Aivan kuka tahansa. Siihen ei ole rokotetta, siltä eivät suojele hyvät elintavat. Valtavan suuri osa meistä suomalaisista sairastaa masennusta ja muiden mielenterveyden häiriöiden ja sairauksien kirjo on laaja. En tiedä onko se tyhmyyttä, kusipäisyyttä vai surkea sekoitus molempia, että pitää itseään jotenkin kaiken yläpuolella olevana jumalolentona.

Suosittelen muuten jokaiselle terapiaa. Samaan tapaan kuin suosittelen työmatkapyöräilyä ja crossfitiäkin. Aivan saatanasta ja usein jokainen hetki suorittaessa vituttaa, mutta jälkikäteen olo on todella, todella hyvä. Tosin ei joka kerta. Joskus tekee mieli itkeä tai huutaa vielä tuntikausia suorituksen jälkeen.

Tämä tässä on koira, joka ei liity mihinkään paitsi siten, että hän on herra Sinikka ja omalta osaltaan tehnyt valtavan hienon koiran työn masennukseni hoitamisessa.

 

 

*Ottaa TV-Shop-asenteen* 

Olen kirjoittanut tästä kirjan, masennuksesta. Siitä, millaista masennus on ja millaista ultimaattista kyrpäilyä on taistella itselleen pääsy Kelan tukemaan terapiaan. Sen kirjan nimi on Depressiopäiväkirjat. Kirjan teksteistä syntynyt podcast on kuunneltavissa Yle Areenassa. Tai onko se podcast, ei se ole. Se on äänitarina, se on kertomus.

Hyvinvointi Mieli