Burnoutista

Olen aina kuvitellut, että burnouttiin ajaudutaan jotenkin niin, että ollaan yrittäjiä ja tehdään 16-tuntisia päiviä, ei pidetä lomia ja töitä tehdään viikonloppuisinkin. Nyt olen viisaampi. Luulen, että tapoja on yhtä monta kuin on ihmisiä. Meitä kuormittavat töissä (ja muussa elämässä) niin eri asiat. Yksi stressaantuu kiireestä, toinen on ihan fiiliksissä kun on säpinää. Toista stressaa epävarmuus, joku ahdistuu liiasta selkeydestä.

Oma liukuni burnoutiin alkoi varmaan jo aikaisin viime keväänä. Töissä oli kiireistä ja paljon ennustamatonta, paljon muistettavaa (sekä töissä että kotona, Wilma-viestit, lasten harrastukset, hammaslääkärit…) ja paljon uutta opittavaa. Pitkään ajattelin, että jaksaa jaksaa, ja tällaista tämä nykyajan työelämä nyt on. 

Itsellenikin tuli yllätyksenä täysstoppi, yhtäkkiä en enää jaksanutkaan. Töissä itketti, kaikki tuntui ylivoimaiselta. Kotona en jaksanut ripustaa pyykkiä. Sairaslomalla kuljin zombina kotona muutaman päivän ja katsoin Netflixiä iPadilta. Pikkuhiljaa aloin jaksaa enemmän, ja nyt olen jo osa-aikaisesti töissä. 

Lapset ovat ottaneet asian alun romahduksen jälkeen yllättävän hyvin. Selitin, että äiti yritti tehdä liikaa ja väsähti, niin nyt äiti sitten lepää osan viikosta. Alun zombius oli toki lapsille aika kova pala, mutta nyt varsinkin nuorempi, tokaluokkalainen tuntuu olevan oikein tyytyväinen, että äiti on välillä kotona kun hän pääsee koulusta. <3

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *