Miltei kymmenen vuotta enemmän tai vähemmän menevää sinkkuelämää takana. Ei mikään mairitteleva tilastomerkintä, mutta rennoin rantein ja hymyssä suin edelleen eteenpäin askeltaen.

Vuosiin on mahtunut paljon. On kohtaamisia, treffejä, ihastumisia, iloa, onnea; harmistuksia, pettymyksiä, itkuja ja unohduksia. On deittejä, seikkailuja, tutustumista, hapuilua ja tapailua; poikia, miehiä, sinkkuja, varattuja – liian oikeita ja voi, niin kovin vääriä. Mutta ei parisuhdetta.

Erään jutun taas äskettäin kirpeästi päättyessä, sinkkuelämän syviä vesiä ja pilven hopeareunusta pohtiessani syntyi ajatus bridgetjonesmaisen, päiväkirjamallisen kirjoittelun aloittamisesta. Koska sinkun elämä on päivittäisellä tasolla harvemmin kihelmöivän jännittävää, tulen avaamaan myös arkistokaappeja menneisyyden haamujen osalta.  

Mainittakoon tähän minusta; Vajaa kolmekymppinen työssään menestynyt nainen, joka ensirakkauden nuupahdettua ei ole törmännyt elämänsä mieheen. Tai edes sellaiseen, jonka kanssa askellus olisi jatkunut rinnakkain pidemmän, tasaisen jakson verran. Kantavimmat suhteet ovat kolahtaneet karille maagisen muutaman kuukauden kohdalla. Peiliin on katsottu, jopa tuijotettu, sieltä syitä etsiessä. Välillä on möyritty pimeissä ajatuksissa, itsetunnon latistuessa haaleaksi varjoksi. Tummat jaksot, virheet ja harha-askeleet ovat mukanaan tuoneet itsetuntemusta, itsevarmuutta ja kovan ulkokuoren. Tästä huolimatta, kuoren halkeillessa, rinnassa sykkii romanttinen sydän, joka edelleen uskoo rakkauteen. Siihen naurettavaan, kuplivaan ja kiihkeään, kiintymykseksi ja kumppanuudeksi muuttuvaan yhteenkuuluvuuden tunteeseen.

Ja sarkasmiin. Uskon vakaasti sarkasmiin, sekä itselleni ja kanssaihmisilleni hyvässä hengessä nauramiseen – eli vaikka tulen ruotimaan kokemuksiani välillä rankastikin, mainittakoon heti että en halua kenellekään kohtaamistani ihmisistä mitään pahaa. 

Tästä lähtee!