Ladataan...
Harharetkiä

Elokuisena iltapäivänä ajoimme merenrannassa olevalle luontopolulle Ahvenanmaalla. Kävellessämme lehdon läpi kallioiseen merenrantaan en voinut olla ajattelematta kuin yhtä asiaa: vihreän sijaan luonnon sävyt olivat ruskeita, auringossa kärähtäneitä. Helteeltä oli turha hakea vilvoitusta merestä, jonka kuuma sää oli muuttanut myrkynvihreäksi syanobakteeripuuroksi.

Kesä 2018 oli aurinkoisempi ja lämpimämpi kuin koskaan, mutta auringossa paistatellessani tunsin ilon sijaan surua. Uutiset kertoivat maastopaloista Kaliforniassa, Kreikassa, Ruotsissa. Se, ettei Suomessa roihunnut, ei ollut mikään itsestäänselvyys. Se oli ihme.

Jutun kuvat elokuun reissulta Ahvenanmaalle.

Helteen kärventäessä koko Eurooppaa viikko toisensa perään ei voinut enää paeta sitä ikävää tosiasiaa, jota meille on toitotettu vuosikausia: ilmastonmuutos on totisinta totta ja että pian voi olla jo liian myöhäistä tehdä asialle mitään.

Ilmastoahdistuksen keskellä on vaivannut kasvava ärsyyntyminen kahteen asiaan: siihen, että ilmastonmuutoksen torjunnasta tehdään yksilöiden valintojen ympärille keskittyvä elämäntapavalinta ja siihen, ettei politiikassa puhuta ilmastonmuutoksesta tosissaan.

 

Aina niin viisas kaimani Reetta Räty sanoi sen parhaiten kolumnissaan:

”Kukapa ei kannattaisi ”ympäristöarvoja” tai ”ilmastonmuutoksen torjuntaa”. Tämä kannattaminen ei vain kerro ihmisestä mitään. Ilmastonmuutoksen torjunta vaatii ilmastotoimien priorisointia. Sitä, että ne määrittelevät muuta politiikkaa”

Tietoa poliittisen päätöksenteon tueksi kyllä löytyy. Sen sijaan ei löydy tahtotilaa, kun pitäisi tarttua toimeen. Odotamme, että maailma pelastuu Puolustusvoimien alkaessa tarjota kerran viikossa kasvisruokaa samalla, kun odotamme kaiken ratkaisevaa teknologista läpimurtoa. Se kasvisruokapäiväkin oli joillekin liikaa.

Jos minulta kysytään, jokaisen päivän armeijassa pitäisi olla kasvisruokapäivä – ja sama pätee kouluihin ja työpaikkaruokaloihin. Ilmastovalinnoista pitää lakata puhumasta elämäntapavalintoina, jotka voidaan nettilehtien kommenttipalstoilla sivuuttaa naiivien kaupunkilaisvihreiden ideologisena pakkopullana.

Olen itse  mukavuudenhaluinen tyyppi, joka töiden jälkeen mieluiten makaisi sohvalla. Jos ilmastonmuutoksen torjuminen on minun kaltaisistani tyypeistä kiinni, on paljon hyvää tahtoa, mutta liian vähän toimintaa. Siksi ilmastonmuutoksen torjunnassa tarvitaan pakkoa. Olen kyllästynyt väsäilemään tofuleipiä, kun samaan aikaan suomalaisten lihankulutus ei näytä laskemisen merkkejä. Voin ostaa sillä parempaa omaa tuntoa, mutta suuressa mittakaavassa sillä ei ole merkitystä.

Vaikka yleensä olenkin pienten valintojen, yksilönvapauden ja arjen muutosten puolestapuhuja, ilmastonmuutoksen torjunnassa ei ole enää aikaa hitaaseen asennemuutokseen. Haluaisin, että joku pakottaisi minut ja kaikki muut tekemään ne valinnat, joihin meillä ei yksin olisi tahdonvoimaa ryhtyä.

20.10. Helsingissä järjestetään Ilmastomarssi, jossa vaaditaan poliittisia toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Mukana on iso joukko järjestöjä, eikä marssi ole puoluepoliittisesti sitoutunut. Ehkä nähdään siellä?

Ladataan...
Harharetkiä

Vuonna 1930 ekonomisti John Maynard Keynes esitti, että tulevaisuuden työntekijät tekisivät vain kolmituntista työpäivää. Keynesin haavekuvissa automaation ja teknologian kehityksen myötä vähiin käyvä työ jaettaisiin tasaisesti kaikkien kesken. Kolme tuntia päivässä luulisi täyttävän jokaisen työinnon, Keynes intoili.

Lisääntyvä vapaa-aika toisi kuitenkin mukanaan uudenlaisia ongelmia: miten käyttää kaikki tuo käsiin jäävä aika merkityksellisellä tekemisellä?

Keynes oli oikeassa lisääntyvästä tehokkuudesta ja vauraudesta, mutta jatkuva teknologinen kehitys ei ole tuonut monelle nykyihmiselle lisää vapaa-aikaa. Vai koska viimeksi tapasit työssäkäyvän ihmisen, joka valitti tekemisen puutetta? Kasvava hyvinvointi ja varallisuus eivät siis näytä tuoneen meille sitä, mitä Keynes ennusti: aikaa.

Kiireen tuntu ja paine jatkuvasta kehittämisestä ovat valuneet työelämästä kuin varkain myös vapaa-ajan puolelle. Kun vapaa-ajasta on pulaa, on myös yhä enemmän paineita elää sitä täysillä. Kun kirjoittaa googlen hakuun ”free time productivity”, tuloksia tulee lähes 200 miljoonaa. 200 miljoonaa!

20 productive ways to use your freetime

Why leisure is the new productivity

7 ways successful people spend their free time

Meitä selvästi kiinnostaa, miten vähäisestä vapaa-ajasta voisi ottaa kaiken irti.

Kun istun kolmatta iltaa Netflixin äärellä jaksamatta nousta sohvalta työpäivän jälkeen minnekään, syyllisyyden tunne hiipii takaraivoon. Miksen kirjoita enää blogia? Kohta en ainakaan osaa! Miksen jaksanutkaan lukea iltaisin niitä avoimen yliopiston kurssikirjoja? Koska viimeksi edes kävin lenkillä?

Ja niin edelleen. Lopulta ihan mukava telkkarin edessä vietetty, rentouttava ilta on vain jälleen yksi todiste omasta epäonnistumisesta.

Kallisarvoinen vapaa-aika on juuri sitä aikaa, jolloin voi opiskella uuden ammatin, perustaa yrityksen, opetella vihdoin sitä espanjaa, harjoitella maratonille tai meditoida. Kaikessa näissä tavoitteissa on helposti hienoinen kapitalistinen pohjavire: juuri näin itseäni kehittäen varmistan, että olen jatkossakin entistä kilpailukykyisempi työntekijä. Joskus kivasta harrastuksesta on ehdotettu minulle ammattia. Tai ainakin siitä pitäisi tehdä rahaa tuottava blogi.

Kaikesta tästä seuraa helposti se, että vapaa-aikaa ei enää eletäkään itseä, läheisiä tai laajempaa yhteiskunnan hyvää varten, vaan silloin toteutetaan ulkoa asetettuja ideaaleja siitä, minkälainen on menestyvä ihminen tai miten sellaiseksi tullaan.

Sitä paitsi, jatkuva minän kehittämiseen keskittyvä ajattelu vie huomiota pois yhteiskunnan rakenteellisista ongelmista. Samaan aikaan monelle ajankäytön ongelma on täysin päinvastainen: aikaa on liikaa. Työttömyys ja yksinäisyys ovat yleisiä ongelmia, mutta niistä on vähän vaikeampi tehokkuutta alleviivaavassa yhteiskunnassa kerätä irtopisteitä, tai puhua ollenkaan. Kiireisyydestä tulee myös statuskysymys.

Krooniseen tuottavuusajatteluun määräänkin itselleni hoidoksi päämärättömiä museokäyntejä, läheisten näkemistä, Netflix-maratoneja, meren tuijottamista ja seinään piirtyvien varjojen seurailua aamuisin. Enää pitäisi keksiä, miten yhteiskuntaakin voisi muuttaa siinä samalla.

Kuvat iki-ihanalta Jurmon saarelta, josta kiireisyyden tunne on kaukana.

Ladataan...
Harharetkiä

Kun reilu vuosi sitten lähdin Geneveen, minulla ei ollut aavistustakaan, koska tulen takaisin. Se hetki koitti lopulta helmikuussa.

Minkälaista on elää toisessa maassa ilman tarkkaa tietoa paluupäivästä? Stressaavaa tietysti, etenkin kotiin jääneelle avopuolisolle. Elämä junnaa kummallisessa välitilassa. Salikorttia ei viitsi ostaa, ellei tiedä voivansa sitoutua koko vuodeksi. Kukaan muukaan ympärillä ei oikein tiedä, onko tullut jäädäkseen.

Lähden ehkä ensi vuonna.

Yritän saada jatkoa vielä muutamaksi kuukaudeksi.

Kattellaan.

Ärsyttää koko kaupunki.

Kun minulle sitten tarjottiin mahdollisuutta tehdä etätöitä Suomessa, tunsin helpotusta: helpotusta siitä, että olisin lähempänä läheisiä, mutta myös siitä, että ainakin asiaan oli nyt jonkinlainen vähän pidemmän aikavälin ratkaisu.

Silti kaukoikävä polttelee aina välillä vatsanpohjassa ja kotiinpaluu vajaan vuoden jälkeen tuntui kummallisella tavalla luovuttamiselta. Tuliko minusta nyt maitojunalla palaaja? Palaaja pelkää, että kotona odottaa välttämätön paikoilleen jämähtäminen. Että nyt se maailman näkeminen on sitten hoidettu alta pois!

 

 

Maailmassa on kuitenkin niin paljon nähtävää, että ulkomaille lähtö tulee eteen taas ennemmin tai myöhemmin (todennäköisesti silloin, kun sitä vähiten odottaa). Silti samaan aikaan on ollut ihanaa olla kotona. Asumme ihanassa paikassa ja elän jonkinlaista kotiinpalaajan kuherruskuukautta Helsingin kanssa. Voiko haluta lähteä ja jäädä samaan aikaan?

Aion nauttia Helsingin kesästä täysillä: pyöräillä, nähdä ystäviä, rapsuttaa äidin koiraa, haistella kaupungin tuoksuja ja nauttia siitä, että tunnen kuuluvani tänne. Eihän sitä tiedä, jos ensi kesänä onkin jossain muualla.

Vaivaako teitä kotiseuturakkaus ja kaukokaipuu samaan aikaan?

Kuvat Suomenlinnasta, yhdestä lempparipaikoistani Helsingissä. 

Pages