Ladataan...
Harharetkiä

Rakas suomen kieli, pidetäänhän sinusta huolta?

Lokakuussa kuultiin kummia, kun Suomen kielen lautakunta ilmaisi huolensa Suomen kansalliskielten asemasta. Lyhyesti: suomen ja ruotsin asema yhteiskunnassa uhkaa heiketä alati yleistyvän englannin kielen takia.

Lautakunnan puheenjohtaja Jaakko Leino sanoi, että monet käyttävät nykyään etenkin englantia myös silloin, kun se ei olisi tarpeen. Itseäni nauratti viimeksi katumainokset, joissa Stockmannin uudistunutta Herkkua kutsuttiin Suomen ensimmäiseksi Food Marketiksi. Välillä tuntuu, että yritämme pyyhkiä pois suomen kieleen liitettyä takapajuisuutta antamalla asioille englanninkielisiä nimiä. Suomi on nolo maa ja nolo kieli.

Suomen korvaaminen englannilla työpaikoilla ja asiakaspalvelussa johtaa helposti siihen, että uuden kotimaan kieltä ei tarvitse opetella. Silloin kielitaidoton jää helposti edelleen sivuun etenkin poliittisesta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta ja vaikuttamisesta. Kotouttamiseen ja kieltenopetukseen pitäisi suunnata määrärahoja, eikä vain todeta, että ’kyllähän englannillakin pärjää’. Pärjää toki, mutta voi jäädä ulkopuolelle myös sellaisista keskusteluista, joihin haluaisi osallistua.

Oppimistulosten ja lukutaidon heiketessä englannin kielen aseman edistäminen opetuksessakin tuntuu erikoiselta. Jos oppiminen on vaikeaa suomeksi, miten vaikeaa se olisi englanniksi? Pitäisi pohtia, ketä varten tulevaisuuden huippuosaajien englanninkieliset koulutusohjelmat oikein ovat ja miksi.

Teen töitä englanniksi. Olen pitänyt itseäni hyvänä sanoittamaan fiiliksiäni suomeksi, mutta nykyään huomaan välillä pään lyövän tyhjää, kun yritän löytää suomenkielistä vastinetta englanninkieliselle termille. Se kyrsii! 

Silti, vaikka tekisin koko työurani englanniksi, menisi hyvän aikaa ennen kuin puhuisin kieltä sellaisella äidinkieltään puhuvan varmuudella, jolla puhun suomea. Kieli myös muovaa tapaamme katsoa maailmaa. Siksi kielipolitiikassa ei ole koskaan kyse vain kielestä.

Myös hyvin kansainvälisellä työpaikalla ymmärrys paitsi muista kulttuureista, myös omasta kulttuurista, kielestä ja sen aiheuttamista mahdollisista väärinymmärryksistä on tärkeämpää kuin täydellinen englanti.

Keskimäärin joka toinen viikko yksi maailman yli seitsemästä tuhannesta kielestä katoaa, kun sen viimeinen puhuja kuolee. Yli puolen maailman kielistä on ennustettu katoavan seuraavan sadan vuoden aikana.

Kielten mukana katoaa yksi tapa kuvata inhimillistä kokemusta maailmassa. Samalla myös kulttuurinen monimuotoisuus kapenee, kun englantia äidinkielenään puhuvien ylivoimainen asema kulttuurikentällä voimistuu ja loppukin kulttuuri muotoillaan englanninkielisiä esimerkkejä mukaillen, mutta alkuperäistä huonommin. Vai voiko joku tosissaan esittää suomalaisen artistin, jonka englanninkieliset sanoitukset olisivat suomenkielisiä parempia? Niinpä.

Siispä: ollaan ylpeitä suomen kielestä! On ihan pöljää pitää omaa kieltään junttina. Meillähän on ihan mahtava kieli: ei tarvitse kuin ajatella sanoja löyly, kärpäslätkä tai kalsarikännit, kun alkaa jo naurattaa.

Ladataan...
Harharetkiä

Sosiaalisen median jättiläinen Facebook on viimeisen parin vuoden aikana räpiköinyt kohusta toiseen. Oli Cambridge Analytica –kohu, Facebookin rooli Myanmarin väkivaltaisuuksissa, Venäjän vaalivaikuttamisyritykset, tietovuodot ja viimeisimpänä yrityksen johdon kyseenalainen kulissientakainen kähmintä julkisuuskriisien aikana. Viimeksi yhtiötä on syytetty esimerkiksi ihmiskaupan mahdollistamisesta.

Vielä kymmenisen vuotta sitten tuoretta sosiaalista mediaa pidettiin demokratian ja sananvapauden pelastajana, mutta tänä päivänä ne näyttäytyvät erilaisessa valossa. Facebookista on tullut alusta rasismin ja naisvihan levittämiselle ja sen vaikutukset käyttäjien mielenterveyteen eivät ole ainakaan positiivisia.

Ollaan aika kaukana siitä globaalista yhteisöstä, jona Facebookin johto haluaisi yrityksen esittää. Facebook (kuten Google, Amazon ja muut isot teknologiayhtiöt) on kasvanut liian suureksi. Eikä mikään ole osoittanut, että kulttuuri Facebookin johdossa olisi muuttumassa.

Kaikkien näiden uutisten jälkeen ei voi olla kuin ajattelematta, pitäisikö lopettaa Facebookin käyttö kokonaan. Tuntuu pöljältä antaa kaikki henkilökohtaiset tietonsa tuottamaan multimiljonääreille lisää dollareita demokratian ja yksityisyydensuojan kustannuksella. Herää kysymys, onko arvokkaiden henkilötietojensa tarjoaminen palvelun käyttöön edes eettistä.

Yrityksen toimitusjohtaja Mark Zuckerberg johtaa yritystään yksinvaltiaan elkein. Yli puolet Facebookin osakkeista omistavasta Zuckerbergista on tullut maailman vaikutusvaltaisimpia ihmisiä, jota ei ole valittu asemaansa vaaleilla.

Liityin Facebookiin lukiossa ja vaikka en jaakaan yhteisössä kovin aktiivisesti mitään, siitä on tullut vaivihkaa osa jokapäiväistä elämää. Facebookissa jaetaan kutsuja tapahtumiin, pidetään yhteyttä (hello, Whatsapp), kierrätetään tavaroita ja osallistutaan mielenkiintoisiin keskusteluihin.

Toisin sanoen Facebookista on vaikeampi lähteä, kun sinne on kerran liittynyt. Jokseenkin ironista sekin, että tämänkin blogitekstin jaan todennäköisesti Facebookissa (niin että jos te siellä Kaliforniassa luette, niin tehkää jotain).

Mutta menettäisinkö paljoa, jos somen käyttö jäisi vähemmälle?

Kun pian koko maailma on verkossa (Facebookilla on jo yli kaksi miljardia aktiivista käyttäjää ja 55 prosentilla maailman väestöstä on internetyhteys), on välillä ihana lukea teineistä, jotka ovat kieltäytyneet liittymästä sosiaaliseen mediaan. Suurin osa kouluikäisistä olisi tyytyväisiä, vaikka sosiaalista mediaa ei koskaan olisi keksittykään.

Kun sosiaalisen median vaikutusvalta näyttää lyöneen kaikki kielteisessä mielessä ällikällä, alkaa tuntua yhä enemmän siltä, että nykynuoret taitavat olla erittäin oikeassa.

Oletko harkinnut eroa Facebookista tai muista sosiaalisen median alustoista?

Ladataan...

Ladataan...
Harharetkiä

Elokuisena iltapäivänä ajoimme merenrannassa olevalle luontopolulle Ahvenanmaalla. Kävellessämme lehdon läpi kallioiseen merenrantaan en voinut olla ajattelematta kuin yhtä asiaa: vihreän sijaan luonnon sävyt olivat ruskeita, auringossa kärähtäneitä. Helteeltä oli turha hakea vilvoitusta merestä, jonka kuuma sää oli muuttanut myrkynvihreäksi syanobakteeripuuroksi.

Kesä 2018 oli aurinkoisempi ja lämpimämpi kuin koskaan, mutta auringossa paistatellessani tunsin ilon sijaan surua. Uutiset kertoivat maastopaloista Kaliforniassa, Kreikassa, Ruotsissa. Se, ettei Suomessa roihunnut, ei ollut mikään itsestäänselvyys. Se oli ihme.

Jutun kuvat elokuun reissulta Ahvenanmaalle.

Helteen kärventäessä koko Eurooppaa viikko toisensa perään ei voinut enää paeta sitä ikävää tosiasiaa, jota meille on toitotettu vuosikausia: ilmastonmuutos on totisinta totta ja että pian voi olla jo liian myöhäistä tehdä asialle mitään.

Ilmastoahdistuksen keskellä on vaivannut kasvava ärsyyntyminen kahteen asiaan: siihen, että ilmastonmuutoksen torjunnasta tehdään yksilöiden valintojen ympärille keskittyvä elämäntapavalinta ja siihen, ettei politiikassa puhuta ilmastonmuutoksesta tosissaan.

 

Aina niin viisas kaimani Reetta Räty sanoi sen parhaiten kolumnissaan:

”Kukapa ei kannattaisi ”ympäristöarvoja” tai ”ilmastonmuutoksen torjuntaa”. Tämä kannattaminen ei vain kerro ihmisestä mitään. Ilmastonmuutoksen torjunta vaatii ilmastotoimien priorisointia. Sitä, että ne määrittelevät muuta politiikkaa”

Tietoa poliittisen päätöksenteon tueksi kyllä löytyy. Sen sijaan ei löydy tahtotilaa, kun pitäisi tarttua toimeen. Odotamme, että maailma pelastuu Puolustusvoimien alkaessa tarjota kerran viikossa kasvisruokaa samalla, kun odotamme kaiken ratkaisevaa teknologista läpimurtoa. Se kasvisruokapäiväkin oli joillekin liikaa.

Jos minulta kysytään, jokaisen päivän armeijassa pitäisi olla kasvisruokapäivä – ja sama pätee kouluihin ja työpaikkaruokaloihin. Ilmastovalinnoista pitää lakata puhumasta elämäntapavalintoina, jotka voidaan nettilehtien kommenttipalstoilla sivuuttaa naiivien kaupunkilaisvihreiden ideologisena pakkopullana.

Olen itse  mukavuudenhaluinen tyyppi, joka töiden jälkeen mieluiten makaisi sohvalla. Jos ilmastonmuutoksen torjuminen on minun kaltaisistani tyypeistä kiinni, on paljon hyvää tahtoa, mutta liian vähän toimintaa. Siksi ilmastonmuutoksen torjunnassa tarvitaan pakkoa. Olen kyllästynyt väsäilemään tofuleipiä, kun samaan aikaan suomalaisten lihankulutus ei näytä laskemisen merkkejä. Voin ostaa sillä parempaa omaa tuntoa, mutta suuressa mittakaavassa sillä ei ole merkitystä.

Vaikka yleensä olenkin pienten valintojen, yksilönvapauden ja arjen muutosten puolestapuhuja, ilmastonmuutoksen torjunnassa ei ole enää aikaa hitaaseen asennemuutokseen. Haluaisin, että joku pakottaisi minut ja kaikki muut tekemään ne valinnat, joihin meillä ei yksin olisi tahdonvoimaa ryhtyä.

20.10. Helsingissä järjestetään Ilmastomarssi, jossa vaaditaan poliittisia toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Mukana on iso joukko järjestöjä, eikä marssi ole puoluepoliittisesti sitoutunut. Ehkä nähdään siellä?

Pages