Ladataan...
Harharetkiä

Vuonna 1930 ekonomisti John Maynard Keynes esitti, että tulevaisuuden työntekijät tekisivät vain kolmituntista työpäivää. Keynesin haavekuvissa automaation ja teknologian kehityksen myötä vähiin käyvä työ jaettaisiin tasaisesti kaikkien kesken. Kolme tuntia päivässä luulisi täyttävän jokaisen työinnon, Keynes intoili.

Lisääntyvä vapaa-aika toisi kuitenkin mukanaan uudenlaisia ongelmia: miten käyttää kaikki tuo käsiin jäävä aika merkityksellisellä tekemisellä?

Keynes oli oikeassa lisääntyvästä tehokkuudesta ja vauraudesta, mutta jatkuva teknologinen kehitys ei ole tuonut monelle nykyihmiselle lisää vapaa-aikaa. Vai koska viimeksi tapasit työssäkäyvän ihmisen, joka valitti tekemisen puutetta? Kasvava hyvinvointi ja varallisuus eivät siis näytä tuoneen meille sitä, mitä Keynes ennusti: aikaa.

Kiireen tuntu ja paine jatkuvasta kehittämisestä ovat valuneet työelämästä kuin varkain myös vapaa-ajan puolelle. Kun vapaa-ajasta on pulaa, on myös yhä enemmän paineita elää sitä täysillä. Kun kirjoittaa googlen hakuun ”free time productivity”, tuloksia tulee lähes 200 miljoonaa. 200 miljoonaa!

20 productive ways to use your freetime

Why leisure is the new productivity

7 ways successful people spend their free time

Meitä selvästi kiinnostaa, miten vähäisestä vapaa-ajasta voisi ottaa kaiken irti.

Kun istun kolmatta iltaa Netflixin äärellä jaksamatta nousta sohvalta työpäivän jälkeen minnekään, syyllisyyden tunne hiipii takaraivoon. Miksen kirjoita enää blogia? Kohta en ainakaan osaa! Miksen jaksanutkaan lukea iltaisin niitä avoimen yliopiston kurssikirjoja? Koska viimeksi edes kävin lenkillä?

Ja niin edelleen. Lopulta ihan mukava telkkarin edessä vietetty, rentouttava ilta on vain jälleen yksi todiste omasta epäonnistumisesta.

Kallisarvoinen vapaa-aika on juuri sitä aikaa, jolloin voi opiskella uuden ammatin, perustaa yrityksen, opetella vihdoin sitä espanjaa, harjoitella maratonille tai meditoida. Kaikessa näissä tavoitteissa on helposti hienoinen kapitalistinen pohjavire: juuri näin itseäni kehittäen varmistan, että olen jatkossakin entistä kilpailukykyisempi työntekijä. Joskus kivasta harrastuksesta on ehdotettu minulle ammattia. Tai ainakin siitä pitäisi tehdä rahaa tuottava blogi.

Kaikesta tästä seuraa helposti se, että vapaa-aikaa ei enää eletäkään itseä, läheisiä tai laajempaa yhteiskunnan hyvää varten, vaan silloin toteutetaan ulkoa asetettuja ideaaleja siitä, minkälainen on menestyvä ihminen tai miten sellaiseksi tullaan.

Sitä paitsi, jatkuva minän kehittämiseen keskittyvä ajattelu vie huomiota pois yhteiskunnan rakenteellisista ongelmista. Samaan aikaan monelle ajankäytön ongelma on täysin päinvastainen: aikaa on liikaa. Työttömyys ja yksinäisyys ovat yleisiä ongelmia, mutta niistä on vähän vaikeampi tehokkuutta alleviivaavassa yhteiskunnassa kerätä irtopisteitä, tai puhua ollenkaan. Kiireisyydestä tulee myös statuskysymys.

Krooniseen tuottavuusajatteluun määräänkin itselleni hoidoksi päämärättömiä museokäyntejä, läheisten näkemistä, Netflix-maratoneja, meren tuijottamista ja seinään piirtyvien varjojen seurailua aamuisin. Enää pitäisi keksiä, miten yhteiskuntaakin voisi muuttaa siinä samalla.

Kuvat iki-ihanalta Jurmon saarelta, josta kiireisyyden tunne on kaukana.

Ladataan...
Harharetkiä

Kun reilu vuosi sitten lähdin Geneveen, minulla ei ollut aavistustakaan, koska tulen takaisin. Se hetki koitti lopulta helmikuussa.

Minkälaista on elää toisessa maassa ilman tarkkaa tietoa paluupäivästä? Stressaavaa tietysti, etenkin kotiin jääneelle avopuolisolle. Elämä junnaa kummallisessa välitilassa. Salikorttia ei viitsi ostaa, ellei tiedä voivansa sitoutua koko vuodeksi. Kukaan muukaan ympärillä ei oikein tiedä, onko tullut jäädäkseen.

Lähden ehkä ensi vuonna.

Yritän saada jatkoa vielä muutamaksi kuukaudeksi.

Kattellaan.

Ärsyttää koko kaupunki.

Kun minulle sitten tarjottiin mahdollisuutta tehdä etätöitä Suomessa, tunsin helpotusta: helpotusta siitä, että olisin lähempänä läheisiä, mutta myös siitä, että ainakin asiaan oli nyt jonkinlainen vähän pidemmän aikavälin ratkaisu.

Silti kaukoikävä polttelee aina välillä vatsanpohjassa ja kotiinpaluu vajaan vuoden jälkeen tuntui kummallisella tavalla luovuttamiselta. Tuliko minusta nyt maitojunalla palaaja? Palaaja pelkää, että kotona odottaa välttämätön paikoilleen jämähtäminen. Että nyt se maailman näkeminen on sitten hoidettu alta pois!

 

 

Maailmassa on kuitenkin niin paljon nähtävää, että ulkomaille lähtö tulee eteen taas ennemmin tai myöhemmin (todennäköisesti silloin, kun sitä vähiten odottaa). Silti samaan aikaan on ollut ihanaa olla kotona. Asumme ihanassa paikassa ja elän jonkinlaista kotiinpalaajan kuherruskuukautta Helsingin kanssa. Voiko haluta lähteä ja jäädä samaan aikaan?

Aion nauttia Helsingin kesästä täysillä: pyöräillä, nähdä ystäviä, rapsuttaa äidin koiraa, haistella kaupungin tuoksuja ja nauttia siitä, että tunnen kuuluvani tänne. Eihän sitä tiedä, jos ensi kesänä onkin jossain muualla.

Vaivaako teitä kotiseuturakkaus ja kaukokaipuu samaan aikaan?

Kuvat Suomenlinnasta, yhdestä lempparipaikoistani Helsingissä. 

Ladataan...
Harharetkiä

Keväällä 2018 ketjuvaatekaupoissa tapahtui kummia: espanjalainen vaatemerkki Mango toi kauppoihin sukupuolineutraalin lastenvaatemalliston.

Suomalaiset lastenvaatemerkit ovat jo aikoja sitten tuoneet markkinoille sukupuolettomia vaatemallistoja; mitä muuta voisikaan odottaa tasaraitapaitojen luvatussa maassa! Maailmassa, jossa ainakin vielä äsken kirjoitettiin leluteollisuuden voimistuneesta sukupuolittamisesta, kansainväliseltä ketjumerkiltä tämä tuntui radikaalilta vedolta – mutta toisaalta, tarkemmin ajateltuna mikään ei voisi olla enempää ajan hermoilla.

Unisex-pukeutumisen muutaman vuoden kestänyt tuleminen ei sinänsä ole mitään uutta; sukupuoleton pukeutuminen oli viimeksi huudossa esimerkiksi 60- ja 70-luvuilla. Nykypäivän muoti on paljon velkaa 1990-luvun grungelle, jonka ykkösidoli Kurt Cobain pukeutui mekkoihin.

Tykkään itse pukeutua yhtenä päivänä vaaleanpunaiseen mekkoon ja seuraavana pukuun ja maihareihin – pelkkään sukupuoleen perustuva pukeutuminen tuntuu tunkkaiselta ajatukselta, eikä Suomessa varsin demokraattista pukeutumista pidetä kummallisena. Sen sijaan ranskalaisissa bileissä telttamainen mekkoni herätti lähinnä huvitusta. Pfft!

Yleisesti ottaen unisex-pukeutuminen taitaa silti olla sallitumpaa naisille kuin miehille; jos miehet vielä 70-luvulla saattoivat pukeutua pooloon, nykypäivän formaali työympäristö sallii tasan puvun ja kravatin. Myös unisex-pukeutumista leimaa maskuliinisuuden estetiikka; sukupuolettomiksi vaatteiksi mielletään usein juuri miesten muodista lainaavat kauluspaidat, poikaystäväfarkut ja järkevät maiharit. 

Länsimaisen muodin ympäröimässä kulttuurissa on kuitenkin hyvä muistaa, että monissa maissa ympäri maailman miehet ovat pukeutuneet ja pukeutuvat yhä tunikoihin, mekkomaisiin paitoihin tai hameisiin. Ihmiskunnan historiaan suhteutettuna ei ole kauaakaan siitä, kun aatelismiehet pukeutuivat korkokenkiin.

Tietysti sukupuolineutraali pukeutuminen voi olla taas vain yksi kulutuskeskeisen ja individualistisen feminismin ilmentymä, jossa uudelleen markkinoimalla meidät saadaan taas ostamaan lisää… Mutta en voi olla harmissani normien löystymisestä!

Mitä mieltä: olisiko maailma vähitellen valmis pukeutumisvallankumoukselle?

Kuvissa esiintyvät vaatteet ovat amsterdamilaisen Bonne Suits -merkin, joka valmistaa työhaalareita muistuttavia pukuja koissa XXS-XXL. Tukevasta puuvillakankaasta Euroopassa valmistetut puvut sopivat sekä naisille että miehille - testattu on!

Pages