Koneita ja ihmisiä, eli ajatuksia Machines-dokumentista

Mitä tapahtuu, kun robotit alkavat tehdä ihmisten työt?

Jos on yhtään seurannut lehtiä viime aikoina, ei ole voinut välttyä roboteilta. Työn tuhosta ja robottien tulosta työmarkkinoille ovat kirjoittaneet esimerkiksi The Guardian, The Atlantic, MIT Technology Review ja vanha kunnon Hesari. Jos hallitusta on uskominen, ratkaisu jokaiseen ongelmaan on digitalisaatio.

Kuva Mona Hatoumin teoksesta ”Map” (1999), joka oli taannoin esillä Kiasmassa.

Meillä kauhistellaan automaattikassoja, mutta pian autotkin ajavat itse itseään. Kukaties omia vanhempia joskus hoivaakin robotti, eikä lähihoitaja. HBO:n Westworldissa robottiin voi jopa rakastua. Rakastuvathan jotkut jo nyt aidonnäköisiin nukkeihin. Teknologiayrittäjien ympärille on syntynyt jonkinlainen moderni sankarikultti, jonka todetakseen voi esimerkiksi piipahtaa Slushissa. Piilaaksossa sijaitsevan Singularity Universityn huippuopiskelijat ratkovat maailman visaisimpia ongelmia juuri teknologian keinoin.

Ja sitten näin Machines-dokumentin. Yhtäkkiä maailma, jossa meitä hoivaavat robotit, alkoi tuntua todella, todella kaukaiselta.

Ei sillä, etteikö tällaista tavallaan tajuaisikin. Mutta Machines tuo poikkeuksellisella tavalla lähelle todellisuuden, jossa ihmisistä tulee koneita. Ehkä järkyttävin on kohtaus, jossa nuori poika, lapsi vielä, meinaa nukahtaa kankaita hurjaa vauhtia pyörittävän koneen ääreen. Totaalisen väsymyksen tunteeseen voi samaistua, mutta samaan aikaan se maailma, jossa poika elää, on kuin toiselta planeetalta.

Elokuvan jälkeen joku taisi todeta, että länsimaiset ihmiset ovat vieraantuneita siitä, miten tavaroita tuotetaan. Ja tottahan se on, oli kyse sitten ruuasta, vaatteista tai elektroniikasta. Suomessa sanotaan, että ”vastakkainasettelun aika on ohi” tai ”yhteiskuntaluokka on kuollut”, mutta se ei ole totta. Niistä luokista on vain tullut globaaleja. Kun suomalaisella työväenluokallakin menee globaalisti verrattuna hyvin, unohtuu se, että Suomesta maailmalle karanneet työt kyllä tehdään yhä. 

Meille yhteiskuntatieteilijöillekin maailma kuvataan teollisuuden jälkeisenä maailmana. Emmehän me elä missään teollisuusyhteiskunnassa, vaan palveluyhteiskunnassa, tietoyhteiskunnassa, jälkimodernissa yhteiskunnassa. Ja siihen ei kuulu se, että kukaan kävisi tehtaassa töissä. Samalla unohtuu se, että samaan aikaan kulutamme tavaroita ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin silloin, kun ne valmistettiin omalla takapihalla. Kuka ne valmistaa? Ei ainakaan ihminen, kai?

Usein sitä itsekin uppoutuu maailmaan, jossa on pelkkiä appeja, singulariteettia ja digitalisaatiota. Että täällä toisella puolella maailmaa murehditaan sitä, että robotit vievät työt, kun jossain muualla joku muu tekee pakon edestä työtä, jonka ennemmin soisi robotille. En halua luoda vastakkainasettelua, mutta joskus tuntuu, että globaali epätasa-arvo jää vähän altavastaavan asemaan.

Machines nyt elokuvateattereissa.