Kauneimmassa kaupungissa

Kun vuoden vaihteessa pohdin tulevaa kesää, en todellakaan arvannut, että viettäisin sen kaikista maailman paikoista Genevessä. 

Silti, muutama kuukausi myöhemmin olin jo pakkaamassa laukkuja ja ostamassa lentolippuja. Ennen kuin tajusin sitä itsekään, olin jo matkalla kaupunkiin, josta en tuntenut entuudestaan ketään ja jossa en koskaan ollut käynyt aikaisemmin. 

En vieläkään totu siihen, että kaikkialla on vuoria.

Olen Genevessä siis töissä seuraavat kolme kuukautta. En ole aikaisemmin juuri raottanut työjuttuja blogissa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, mutta ajattelin, että miksi ei — ei työ kuitenkaan ole niin henkilökohtaista, etteikö siitä voisi sanallista arkkuaan raottaa. Onnekkaiden sattumien kautta (eli yksi hyvin pohjustettu sähköposti ja oikea ajoitus) seurauksena päädyin harjoitteluun Unicefille, jolla on monen muun YK-organisaation tapaan iso keskustoimisto Genevessä. Työskentelen esimerkiksi yritysvastuun, lasten oikeuksien ajamisen, viestinnän ja kaupunkisuunnittelun parissa.

Dream come true.

Joudun pian muuttamaan, mutta tällä hetkellä makuuhuoneeni ikkunasta näkyy Euroopan korkein vuori Mont Blanc. Sveitsi-stereotypiat ovat totta, sillä kaikkialla on vuoria. Heti lentokentällä mainostettiin kelloja ja rahoituslaitoksia. Sanomattakin on selvää, että kaikki on järkyttävän kallista, eikä samankokoisessa Tampereen kaupungissa varmastikaan ole yhtä kattavaa valikoimaa ökykalliita luksusmyymälöitä kuin Genevessä. Tuntuu hassulta, että pienestä Helsingistä kotoisin olevakin voi tuntea olevansa tuppukylässä. Tosin tuppukylässä, joka sattuu sijaitsemaan Alppien ja Juran välisessä laaksossa järven rannalla. Eli menettelee.

Geneve on kummallinen paikka, sillä täällä puolet asukkaista on ulkomaalaisia. Kaikki on jatkuvassa muutoksessa, sillä kaupunkiin harvoin tullaan pitkäksi aikaa. Piipahdetaan komennukselle hetkeksi, vuodeksi tai neljäksi vuodeksi, kunnes muut maisemat kutsuvat. 

Parasta ulkomailla olossa kuitenkin on se, että siellä oppii todella paljon itsestään.

Kahdessa viikossa olen huomannut, että kaikkeen sopeutuu, nopeastikin. Ystäviä voi löytää, aina. Lopulta koskaan se ei ole niin pelottavaa, kuin alun perin ajatteli.