Helsinki kutsui, minä vastasin

Kun reilu vuosi sitten lähdin Geneveen, minulla ei ollut aavistustakaan, koska tulen takaisin. Se hetki koitti lopulta helmikuussa.

Minkälaista on elää toisessa maassa ilman tarkkaa tietoa paluupäivästä? Stressaavaa tietysti, etenkin kotiin jääneelle avopuolisolle. Elämä junnaa kummallisessa välitilassa. Salikorttia ei viitsi ostaa, ellei tiedä voivansa sitoutua koko vuodeksi. Kukaan muukaan ympärillä ei oikein tiedä, onko tullut jäädäkseen.

Lähden ehkä ensi vuonna.

Yritän saada jatkoa vielä muutamaksi kuukaudeksi.

Kattellaan.

Ärsyttää koko kaupunki.

Kun minulle sitten tarjottiin mahdollisuutta tehdä etätöitä Suomessa, tunsin helpotusta: helpotusta siitä, että olisin lähempänä läheisiä, mutta myös siitä, että ainakin asiaan oli nyt jonkinlainen vähän pidemmän aikavälin ratkaisu.

Silti kaukoikävä polttelee aina välillä vatsanpohjassa ja kotiinpaluu vajaan vuoden jälkeen tuntui kummallisella tavalla luovuttamiselta. Tuliko minusta nyt maitojunalla palaaja? Palaaja pelkää, että kotona odottaa välttämätön paikoilleen jämähtäminen. Että nyt se maailman näkeminen on sitten hoidettu alta pois!

 

 

Maailmassa on kuitenkin niin paljon nähtävää, että ulkomaille lähtö tulee eteen taas ennemmin tai myöhemmin (todennäköisesti silloin, kun sitä vähiten odottaa). Silti samaan aikaan on ollut ihanaa olla kotona. Asumme ihanassa paikassa ja elän jonkinlaista kotiinpalaajan kuherruskuukautta Helsingin kanssa. Voiko haluta lähteä ja jäädä samaan aikaan?

Aion nauttia Helsingin kesästä täysillä: pyöräillä, nähdä ystäviä, rapsuttaa äidin koiraa, haistella kaupungin tuoksuja ja nauttia siitä, että tunnen kuuluvani tänne. Eihän sitä tiedä, jos ensi kesänä onkin jossain muualla.

Vaivaako teitä kotiseuturakkaus ja kaukokaipuu samaan aikaan?

Kuvat Suomenlinnasta, yhdestä lempparipaikoistani Helsingissä.