Miksi rakastan karaokea

Sunnuntain kevennykseksi kyseenalainen tunnustus: rakastan karaokea. Perjantai-iltana päädyimme tuttuun kruununhakalaiseen kellarimurjuun, jossa olen laulanut kaverin kanssa Moon Riverin muistamatta kappaleesta muuta kuin kertosäkeen. Tunsin oloni huomattavasti mukavammaksi kuin viileissä yökerhoissa, joihin en koskaan oikein tunne kuuluvani, vaikka haluaisin. 

Kuva: Juuso Westerlundin Karaokekansa-projektista.

Suomalaiset ovat karaokehullua kansaa: täällä on ihan normaalia nousta lavalle ja laulaa taustanauhan päälle ikivihreitä. Monen mielestä se on ehkä kornia ja noloa, eikä ainakaan coolia. Mielestäni se on päin vastoin huikeaa! Karaokekuppilassa kaikilla on mahdollisuus loistaa (tai ainakin tuntea loistavansa) ja olla hetken huomion keskipisteenä. Aplodeja tulee suorituksesta kuin suorituksesta. Saat nousta lavalle vaikka et olisikaan täydellinen. Paikalle voi tulla verkkareissa, puvussa tai paljeteissa, eikä ketään oikeastaan kiinnosta. Ei ketään edes kiinnosta osaako laulaa. On uskomatonta, miten usein sisäänpäinlämpiäviksi ja jäyhiksi kuvatut suomalaiset voivat esiintyä niin estoitta. Suomessa hävetään vähän kaikkea, mielummin vähätellään kuin luullaan liikoja. Karaokelavalla ei hävetä eikä pyydellä anteeksi. 

Olen aina ollut vähän sellainen suihkulaulaja, joka rakastaa laulamista, mutta ei uskalla avata suutaan julkisesti. Karaokeharrastus ei varmasti vaikuta miltään elämänviisauksien lähteeltä, mutta minut se on opettanut sietämään muiden mahdollista arvostelua. Se hetki, kun ei yhtäkkiä enää välitäkään siitä, mitä muut ajattelevat, on esiintymisjännittäjälle ja muiden tuomitsevia katseita pelkäävälle parasta terapiaa. 

Kesällä kävimme New Yorkissa paikallisessa räkälässä, jossa oli tarjolla halpaa juotavaa, ilmaista pizzaa, jukebox ja tietysti karaokea. Tunnelma paikassa oli varsin hyvä, mutta jokin puuttui. Tuntui, että olisin astunut Idols-esikarsintaan: jokainen lavalle astellut oli paitsi oikeasti erinomainen laulaja, myös hyvä esiintymään. Yhtäkkiä oma vuoro alkoikin jännittää. Tuntui, että Atlantin tuolla puolen laulamisen ja esiintymisen oikeus on vain heillä, jotka oikeasti osaavat. Lauloimme varmaankin nuotin vierestä rallienglanniksi, mutta tunteella. ”You guys killed it!” sanoi joku puolivillaisesti kun lähdimme. Minä vain ajattelin, etteivät he tiedä, mistä karaokessa on oikeasti kysymys.