Ensimmäinen

Kuva: Viivi Myllylä

Hei sinä,

Nyt vähän jännittää. Kirjoitan ensimmäistä julkista blogipostaustani, ja olo on aika hämmentynyt. Hyvällä tavalla!

Pitkään asiaa vatvoin. Ensimmäisen kerran ajatus omasta blogista ja ajatuskanavasta syntyi varmasti vuosia sitten. Pidin nettipäiväkirjaa, kuten aika moni muukin teinityttö 2000-luvun alussa, Livejournal-palvelussa. Siinä oli paljon kuvia ja satunnaista teiniangstia. Vuosien kuluessa nettipäiväkirjamaailma alkoi tuntua vähän elähtäneeltä (tai sitten en vain osannut enää samaistua 15-vuotiaaseen itseeni, on se kumma), mutta kirjoittaminen jäi. Päiväkirjoihin, järjestölehtiin, nettisivuille. Kirjoittaminen on lapsesta asti ollut niin olennainen osa itseilmaisuani, että blogi tuntuu luontevalta jatkumolta.

Minulla on taipumus ajatella ja pohtia paljon, liikaakin. Blogi on keino hiljentää päänsisäistä kohinaa, kanavoida turhautumista, jakaa ilonaiheita, ihmetellä ja toivottavasti, jos joku teistä löytää tänne, myös keskustella. Ja onhan tämä mahtava keino päästää oma luovuus valloilleen, jos sille päälle sattuu!

Vuosien varrella olen löytänyt blogeista mahtavia keskusteluja, erilaisia maailmankuvia, vertaistukea ja uusia ajatuksia. Koen myös, että blogit ovat hyvällä tavalla aktivoineet ihmisiä keskustelemaan ja jakamaan ajatuksia, ottamaan julkisen keskustelun haltuun. Se on hienoa. Esimerkiksi vastikään järjestetty Minä olen unelma -mielenosoitus on tällainen sosiaalisen median ja blogien voimannäyttö. Blogi on keino rohkaistua itsekin osallistumaan aktiivisemmin keskusteluun, muuallakin.

Pidemmittä puheitta, tervetuloa!