Maailma on sun
Eräänä sunnuntai-iltana kävelimme spontaanista päähänpistosta uuden suomalaisen ystävän kanssa Seinen rantaa Trocadérolle. Puhuimme kulttuurieroista, ulkomailla asumisesta, Suomesta, rakkaudesta, mistä kaikesta sitä nyt puhua voikaan. Onnittelimme itseämme siitä, että uskalsimme lähteä ulkomaille. Vaikka au pairiksi tai vaihtariksi lähteminen tuntuu nykyään olevan niin yleistä, moni ei koskaan lähde. Kokemus on antanut enemmän, kuin ehkä aluksi arvasinkaan. Ei välttämättä vain sellaisia asioita, joita odotin, mutta en jättäisi lähtemättä. Tulen toivottavasti avarakatseisempana ihmisenä takaisin.
Crepejä Trocaderolla, Pariisi 2016.
Kaveripiirini nuorille, useimmiten korkeasti koulutetuille suomalaisille ulkomaille lähteminen on usein itsestään selvä etappi jossain vaiheessa elämää. Jos ei kiinnostavia hommia löydy, niitä ei epäillä tähyillä rajan tuolta puolen. Kokemusta ulkomailla pidetään rikastavana, vaikka sitten vain mangojen poimimista Australiassa. Ja onhan Suomesta lähdetty ulkomaille aikaisemminkin: sata vuotta sitten suunnattiin Atlantin toiselle puolelle, kun kotimaassa ei tullut toimeen. Moni lähteneistä oli nuoria miehiä. Perillä kukaan ei kysellyt kielitaidon perään. 1960-luvulla parisensataatuhatta suomalaista lähti Ruotsiin paremman elämän perässä; ei heistä siellä aina pidetty, finjävlareista, mutta jotenkin hekin pääsivät leivänsyrjään kiinni, vaikka kaikki eivät varmasti olleet kolmea kieltä puhuvia tohtoreita. Kyseltiinköhän heiltäkin Suomessa, mikseivät he jääneet rakentamaan kotimaataan. Elintasopakolaiset.
Sitä harvoin tuleekaan ajatelleeksi, miten onnekas on, kun tulee melkein missä tahansa päin maailmaa otetuksi avosylin vastaan. En joudu ylimääräisiin turvatarkastuksiin, eikä minulta, maailman arvokkaimman passin haltijalta, evätä viisumia. Koulutettuna ja kielitaitoisena saisin varmasti suhteellisen helposti töitäkin. Voin muuttaa väliaikaisesti Ranskaan käytännössä edes ilmoittamatta siitä kenellekään, enkä tarvitse viisumia edes Intiaan. Voin haaveilla New Yorkista vain siksi, että siellä asuminen olisi siistiä ja kiinnostavaa; ei minulla ole kotimaassani mitään oikeaa paettavaa, korkeintaan tylsyys tai huono sää. Olemme tottuneet ajattelemaan, että me suomalaisethan olisimme kansainvälisillä markkinoilla todellinen resurssi. Minuun suomalaisena luotetaan, vaikken olisi mitään sen eteen tehnyt. Vaikka kotimaani oli isovanhempieni nuoruudessa vielä käytännössä kehitysmaa.
Samaan aikaan jotkut matkustavat yön pimeydessä lautalla henkensä kaupalla päästäkseen kiinni parempaan elämään. Heille maailma ei ole avoin: se on raja-aitoja, piileskelyä ja turhauttavaa odottamista vastaanottokeskuksissa. Jos he edes koskaan pääsevät kotimaastaan; suurin osa ei pääse. Miksi ”elintasopakolaisille” ei sallita haaveilua paremmasta elämästä aikana, jolloin itse kehotamme lapsiamme haaveilemaan, matkustamaan ja tavoittelemaan rohkeasti omannäköistä elämää? Toisten on tyydyttävä köyhyyteen ja näköalattomuuteen, toiset saavat kurottaa tähtiin. Rajat kiinni -porukoille haluaisin sanoa: maailma on sun, mutta ilmeisesti ei kaikkien muiden. Miksi kiellät muilta sellaista, jonka toivoisit ehkä omille lapsillesi olevan mahdollista?