Feministisiä elokuvia
Kävin kesällä katsomassa toimintapläjäys Mad Maxin. Elokuva oli viihdyttävä ja kekseliäs, ja rehellisesti överi. Elokuva julkaisun aikoihin puhututti kuitenkin enemmän se, että siinä oli voimakkaita naishahmoja, etenkin Charlize Theronin esittämä Furiosa. Toimintaelokuvissa naiset ovat perinteisesti olleet sivuroolissa, miessankarien rakkauden kohteita tai avuntarvitsijoita, eivät aktiivisia toimijoita tai ennen kaikkea sankareita itse. Toimintaelokuvat ovat olleet edelleen hyvin miesten ehdoilla tehdyn elokuvamaailman viimeinen hypermaskuliininen linnake. Tämän huomasi esimerkiksi uudessa James Bond –elokuvassa, jossa ”aktiivista naista” esittänyt Léa Seydoux oli kehuista huolimatta lähinnä statistin roolissa – ja rakastunut Bondiin. Tietysti.
Naiset ovat viimeisinä vuosikymmeninä, ja aiemminkin, marssineet yhä enemmissä määrin kulttuurin kentälle kirjoittajina, taiteilijoina, muusikoina, tuottajina ja ohjaajina. Samalla monipuolisten roolien määrä on lisääntynyt; ja onhan se kieltämättä tyhmää jättää puolet maailman väestöstä kulttuurikentän ulkopuolelle tai laitamille.
Star Wars: The Force Awakens -elokuvan pääosassa on Rey (Daisy Ridley). Kuva Disney.
Naishahmon valitseminen merkittävään rooliin Mad Max –elokuvassa sai jotkut kutsumaan elokuvaa feministiseksi, vain koska elokuva ei ollut jämähtänyt 1900-luvun kankeisiin roolimalleihin. Samanlaisin sanankääntein on kuvattu esimerkiksi supersuosittua, nuorille suunnatua Nälkäpeli– kirja- ja elokuvasarjaa, jonka pääosassa on sorrettujen kapinaa johtava Katniss Everdeen. Aktiiviset naiset ovat edelleen, uskomatonta kyllä, niin harvinaisia, että kulttuurituotetta on syytä silloin kutsua feministiseksi, mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankaan. Samoin termein voisi varmasti myös kuvata uutta Star Wars –elokuvaa, jossa siinäkin pääosaa esittää nainen. Ilahduttavaa monipuolistumista toiminta- ja tieteiselokuvien parissa on siis tapahtumassa, viimeinkin. Niiden kutsuminen feministisiksi voi kuitenkin olla ongelma.
Naisroolien poikkeuksellisuuden huomioiminen on toki tärkeää, sillä ne ovat edelleen liian harvassa, vaikka valkoisen, nuoren naisen valitseminen toimintaelokuvan pääosaan ei ole varsinaisesti radikaalia. Tai ainakaan sen ei pitäisi olla. Elokuvan feministisyydestä keskusteleminen voi sysätä sen marginaaliin ja tietyille yleisöille, ja samalla siitä voi tulla itseään toteuttava ennuste: niin kauan kuin naispääosat ovat ”tuoreita, feministisiä tuulahduksia” ummehtuneessa elokuvateollisuudessa, ei kaikkien tuottajien tai ohjaajien tarvitse keskittyä pohtimaan elokuviensa asetelmia. Riittää, että joku tekee sen heidän puolestaan. Feminismiä on yhtäkkiä kaikki naisten aktiivisen toiminnan kuvaaminen kulttuurissa. Kansalaisaktivismia, eikä ihan vain hyvää käsikirjoitus- ja ohjaajantyötä.
Keskustelu tuo mieleeni termin ”naiskirjailija”, josta Elinaelise kirjoitti hyvin täällä : titteli huomioi naisten historiallisesti (ja yhä edelleen) haastavamman aseman kirjallisuudessa, mutta samalla tekee mahdottomaksi puhua naisistakin vain kirjailijoina kirjailijoiden joukossa. Ei poikkeustapauksina, vaan taiteilijoina siinä missä kaikki muutkin. Pahimmillaan se johtaa siihen, että naiskirjailijoiden kirjoja lukevat lähinnä muut naiset. Naisen valitseminen elokuvan pääosaan pysyy poliittisena statementina.
Onneksi sekä Star warsin, Mad Maxin että Nälkäpeli-sarjan valtava suosio lippuluukuilla kertoo siitä, että tämä asetelma – naispääosien harvinaisuus ja marginaalisuus toimintaelokuvissa – on pikkuhiljaa murtumassa. Keskustelussakin päästään ehkä puhumaan tulevaisuudessa myös muusta, kuin pääosanesittäjien sukupuolesta.