Irak vuonna nolla

Parhaita asioita Pariisissa on, kuten monissa muissakin suurissa kaupungeissa, valinnanvaran määrä mitä tulee elokuviin, näyttelyihin, konsertteihin tai kirjakauppoihin. Elokuvatarjontaa Pariisissa on enemmän kuin elokuvia ehtii (tai on varaa) katsoa, ja monissa itsenäisissä teattereissa näytetään yllättävämpiä valintoja. Viimeisinä viikkoina Pariisissa täytyy ehdottomasti ottaa tästä ilo irti!

Maanantaista asti mielessäni on pyörinyt Abbas Fahdelin dokumenttielokuva Homeland: Iraq year zero, mahdollisesti vaikuttavin dokumentti, jonka olen nähnyt aikoihin. Kahteen osaan jaettu, lähes kuusituntinen elokuva sukeltaa Irakiin ennen ja jälkeen vuoden 2003 Yhdysvaltojen johtaman hyökkäyksen. Kun turvapaikanhakijakeskustelu edelleen käy kuumana, pitäisi tämän elokuvan olla pakollista katsottavaa ihan kaikille.

maxresdefault.jpg

Dokumentin ensimmäisessä osassa Fahdel kuvaa ystäviensä ja etenkin perheensä jokapäiväistä elämää, jota varjostaa tieto lähestyvästä sodasta. Vuoden 1991 sota on vielä monella tuoreena muistissa. Elokuva on poliittinen olematta sitä tarkoituksella, alleviivaamatta inhimillistä kärsimystä ja pelkoa, vaikka tieto niiden lähestymisestä on läsnä. Elokuva on täynnä rakkautta, huumoria ja toiveita paremmasta tulevaisuudesta. On yhteisiä juhlia, häitä, avunantoa ja läheisyyttä maassa, jossa sähkökatkot, poliittinen epävarmuus ja köyhyys ovat yhtä lailla osa jokapäiväistä elämää. On rakkautta kotimaata kohtaan, vaikka kotimaa on diktatuuri, jossa ei ole sananvapautta tai mahdollisuutta tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia.

”Maailman paras maa” –vertailujen ja paternalistisen, eurooppalaisuuden ylemmyyttä korostavan diskurssin keskellä tämä tuntuu itseltäkin joskus unohtuvan, myönnetään. Samoin se, että tarpeet, toiveet ja unelmat ovat loppujen lopuksi samoja kaikkialla. Itsestäänselvyys, joka kuitenkin aina jää vähemmälle huomiolle, kun keskusteluissa keskitytään vain eroihin. Samaistumisen ja myötäelämisen irakilaisperheen elämän jokapäiväisissä hetkissä ei pitäisi olla isokin yllätys. Sen pitäisi olla itsestäänselvyys.

Osittain voinee syyttää uutisten yksipuolista kuvaa Lähi-Idästä ja Afrikasta, joissa kaikki ihmiset esitetään uhreina, jotka haaveilevat elämästä maagisessa Euroopassa. Osittain myös omaa kyvyttömyyttään katsoa asioiden toiselle puolen, ja kyseenalaistaa omia käsityksiään siitä, miten maailma seisoo. Asiat eivät koskaan ole niin yksinkertaisia. Onni ja suru kulkevat usein rinnakkain. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *