Julkinen raha, missä menet?

Kesäkuussa Helsingissä kohistiin: laajalti mainostettu Länsimetro-hanke viivästyisi ennakoidusta aikataulusta ainakin puolella vuodella. Verorahoilla kustannettu hanke maksoi miljoonia, mutta nyt kukaan ei vieläkään saa tietää, miksi hanke viivästyi, sillä metrourakkaa pyörittävä Länsimetro Oy kieltäytyy kommentoimasta.

Kun puhutaan politiikasta, puhutaan usein mielummin tunteita herättävistä aiheista, kuten turvapaikanhakijoista tai feminismistä. Ja hyvä, että näistäkin asioista puhutaan, mutta joskus tuntuu, että samaan aikaan paljon vähemmälle huomiolle jäävät monet poliittiset päätökset, joilla on kauaskantoisia seurauksia kaikkien suomalaisten elämään. Vaikeaselkoisten sanojen taakse kätkeytyy paljon sellaisia päätöksiä, joista aika monen meistä olisi syytä kiinnostua, oli se sitten hallintarekisteri, vapaakauppasopimukset, sote-uudistus tai yhtiöittäminen.

Tässä kohtaa yleensä itsekin haukottelen leveästi. Esimerkiksi suomalaisen terveydenhuollon rahoitusmallit ovat niin monimutkaisia ja sote-uudistus niin epämääräinen, että siitä ovat oikeasti perillä korkeintaan asiaan perehtyneet professorit. Harvalla meistä on aikaa paneutua siihen, miten julkiset palvelut pitäisi järjestää. Se on iso ongelma.

Käynnissä on isot muutokset, jossa monet tähän asti julkisina tuotetut palvelut avataan kilpailulle, ulkoistetaan tai yhtiöitetään. Niin on jo tapahtunut esimerkiksi Postille tai sähköverkoille. On huolestuttavaa, että verorahat valuvat yhä enemmän suljettujen ovien taakse. Tulevaisuudessa meillä on luultavasti yhä vähemmän mahdollisuuksia tietää, mitä verorahoilla tehdään. Länsimetro-hankkeessa paljastui, mihin julkisten palveluiden yhtiöittäminen tai niiden tuottaminen yrityksillä voi johtaa: liikeyrityksen ei ole pakko, eikä sen oikeastaan kuulukaan, kertoa toiminnastaan mitään.

Luulisi, että veronmaksajien rahoista kiinnostuneiden huutelijoiden kannattaisi kiinnittää huomiota tähän, eikä vaikka öyhöttää turvapaikanhakijoista.

Kun julkisia palveluita tuottavat yritykset, niiden tuotantoa ohjaa tuloksentekemisen logiikka. Yrityksen ei ole tarkoitus tuottaa parhaita mahdollisia vanhuspalveluita, vaan tarjota minimi mahdollisimman kilpailukykyiseen hintaan. Yrityksellä ei välttämättä ole intresseissä edistää esimerkiksi kansalaisten osallistamista palveluiden kehittämiseen.

“Kilpailuttaminen heikentää […] lähes aina työntekijän asemaa, palvelun laatua ja luottamusta. Ja jos ovet eivät aukene kansalaisten osallistumiselle ja vaikuttamiselle, niin veronmaksuhalukkuus katoaa. Miksi maksaa, jos ei hyödy?” Anneli Anttonen kirjoittaa.

Ja on totta, että julkiset palvelut voivat olla hitaita ja tehottomia. Yhtiöittämisen, kilpailun ja valinnanvapauden keinoin kuitenkin ajetaan useimmiten niiden ihmisten etuja ja intressejä, joilla on jo esimerkiksi kattava työterveyshuolto tai varaa maksaa yksityisistä palveluista.

Joskus tämän tyyppistä keskustelua käydään lehdissä, mutta sen taakse ei saada isoja mielenosoituksia tai lennokkaita Facebook-keskusteluja. Ihan ymmärrettävää, kun joskus tuntuu, että politiikan seuraaminen kävisi kokopäivätyöstä. Näistä pitäisi kuitenkin kirjoittaa niin paljon enemmän. Nämä ovat asioita, joista kaikkien kannattaisi kiinnostua.

Kärjistäen ne nimittäin määrittävät, saako maksetuilla veroilla tulevaisuudessa mitään, vai lämmittävätkö veroeurot lähinnä osakkeenomistajien mieltä monacolaisen jahdin kannella.