Kritisoin palkattomia harjoitteluita, mutta menin sellaiseen itse

Noin kuukausi sitten aloitin harjoittelussa Unicefilla Genevessä. Työ on enimmäkseen kivaa ja palkitsevaa, ja kaupunki on todella kaunis. Matkassa oli vain yksi mutta: harjoittelusta ei makseta senttiäkään palkkaa. Ei alennusta työpaikkaruokalasta, ei lounasseteleitä, ei työpaikan kustantamaa vakuutusta, ei tuettua bussimatkaa työpaikalle. Toisin sanoen, tämän tyyppinen harjoittelupaikka edustaa kaikkea sitä, mikä koko harkkapaikkajärjestelmässä on vikana: olet tuottava työntekijä, joka antaa vähällä ohjauksella tärkeän työpanoksen. 

Tähän väliin voisi vielä lisätä, että Geneve on yksi maailman kalleimmista kaupungeista. Sen vuoksi eräs YK-harjoittelija oli valmis asumaan teltassa.

YK-järjestöjen harjoitteluiden palkattomuus on ollut ongelma jo pitkään, tosin aina ne eivät ole olleet palkattomia. Genevessä harjoittelijat osoittivat mieltään asiasta viimeksi tänä vuonna. Vastaavia mielenosoituksia on ollut muissakin hintavissa YK-keskittymissä, kuten New Yorkissa. Geneveenkin tulee vuosittain tuhansia harjoittelijoita kansainvälisiin järjestöihin. Esimerkiksi vuonna 2014 kaupungissa oli yli 4 000 YK-harjoittelijaa, joista suurin osa työskenteli palkattomasti.

image.jpeg

Ei sillä, että YK olisi asiassaan yksin, sillä palkattomuus on tyypillistä esimerkiksi sairaanhoitajilla sekä luovilla aloilla myös Suomessa. Erityisen tyypillistä palkattomuus tuntuu olevan kovasti kilpailluilla aloilla, kuten media-alalla ja esimerkiksi suunnittelutoimistoissa, joissa päteviä kandidaatteja on enemmän kuin paikkoja. Suomessa palkattomuutta ylläpitää osittain myös opintotukijärjestelmä, jossa opintoihin kuuluvan pakollisen harjoittelun palkattomuus voidaan perustella sillä, että se on osa opintoja eikä varsinaista työntekoa.

Sukupuolten tasa-arvoa ja eri maanosien kattavaa edustusta henkilökunnan keskuudessa korostavassa järjestössä se on kuitenkin erityisen kummallista, sillä harjoittelu on monelle myös ensimmäinen mahdollisuus työllistyä YK:lle. Tuhansien eurojen rahallinen panostus karsii mahdolliset harjoittelijakandidaatit vähiin. Useimmat harjoittelijat tulevat varakkaista tai vähintään kohtuullisesti toimeen tulevista perheistä, kuuluu stereotypia. Niin se ei saisi olla järjestössä, jossa ainakin lähtökohtaisesti pitäisi ajaa koko maailman etua ja edistää köyhistä maista tai perheistä tulevien yhtäläisiä mahdollisuuksia saada äänensä kuuluviin. Koska työtä on kuitenkin koko ajan kroonisesti liikaa ja toisaalta YK:n budjettia jatkuvasti leikataan, palkattomien harjoittelijoiden rekrytoiminen on houkutteleva ja ymmärrettäväkin vaihtoehto.

image.jpeg

Kun mahdollisuus lähteä tuli, emmin. Olen teinistä asti haaveillut työskentelystä kansainvälisessä järjestössä, mutta jouduin tekemään pitkiä laskutoimituksia. Eläisinkö vain nuudeleilla? Pystyisinkö maksamaan vuokran vielä elokuussa? Toisaalta vaakakupissa painoi mahdollisuus ainutlaatuiseen kokemukseen ulkomailla, jollaista olen aina toivonut. Halusin todella paljon lähteä, ja lopulta tein niin.

Miten itse sitten kustannan elämiseni? Pääosin opintotuella ja -lainalla sekä aiemmista palkoista säästämilläni rahoilla. Sain myös vähän tukea vanhemmiltani. Maksan asumiseni pääosin työnteolla, kuten lastenhoidolla. Suomen kattava valtion tukijärjestelmä parantaa mahdollisuuksia lähteä verrattuna vaikkapa jenkkiopiskelijoihin, jotka valmistuvat kymmenien tai satojen tuhansien opintolainat harteillaan. Ei voi silti väittää, etteikö harjoittelu tekisi merkittävää lovea henkilökohtaiseen talouteen verrattuna siihen, että olisin ollut koko kesän palkallisessa kesätyössä. Se, että minulle se on mahdollista, ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi sitä kenelle tahansa. Miljonääri ei kuitenkaan tarvitse olla, kun on valmis tekemään töitä viikonloppuisinkin. Puolta vuotta en kaupungissa voisi olla, kuten jotkut.

Arvelin aluksi, onko tämä aihe, josta kannattaa kirjoittaa, sillä kantaaottavuus ja työnantajan kritisoiminen voi olla jonkun mielestä ongelma. Itsepähän olen myös päättänyt lähteä. Sitten ajattelin, että tämä on henkilökohtainen blogi – jos jossain haluan ottaa kantaa, niin täällä.

Moni toki puolustaa palkattomien harjoitteluiden olemassaoloa sillä, että muuten harkkapaikkoja ei tarjottaisi ollenkaan. Palkattomalla työntekijällä ei lisäksi ole (yleensä) samanlaisia tuottavuusvaatimuksia kuin muilla työntekijöillä. Useimmiten tarjolla on myös paljon opastusta, joka on pois muusta työstä. Kaikki nämä ovat toki ihan hyviä pointteja. Mielestäni palkattomuuden ongelmista pitäisi kuitenkin puhua enemmän, ja muutenkin harjoittelun roolista uutena, huonosti palkattuna entry level -paikkana, joka on osittain korvannut ne työt, joissa ennen aloitettiin opintojen loppupuolella tai vastavalmistuneena. Nykyään tuntuu, että jumiutuu helposti harjoittelulimboon, josta ei ole helppo päästä kiinni pysyvään työpaikkaan. 

Uskon, että tästä kokemuksesta on älyttömästi hyötyä, enkä kritisoi YK:ta organisaationa sinänsä. Ehdottomasti tänne tuleminen on tähän menessä ollut niin sanotusti rahan arvoista. Juuri siksi soisin, että palkka tai apuraha mahdollistaisi sen kaikille, tulotasosta, vanhemmista tai kotimaan sosiaaliturvasta riippumatta. On nurinkurista, että työstä tulee jotain, jota tehdäkseen pitää maksaa.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *