Kun vähemmälläkin pärjää
2010-luvulla koko blogi-Suomi tuntui yhtä aikaa ryhtyvän tavarankarsimistalkoisiin KonMari -hittikirjan hengessä. Haaveiltiin minimalistisista, valkoisten t-paitojen täyttämistä vaatekaapeista ja kodeista, joissa yksikään esine ei ole tarpeeton. Kuskattiin kasseittain tavaraa kierrätyskeskuksiin, Uffin laatikoihin ja kirpputoreille, joista ne löytäisivät tiensä jonkun toisen aarteiksi. Sisustuslehtien tyhjyyttään kaikuvissa, krominhohtoisissa kodeissa oli valkoiset lattiat, ja insipraatiokuvissa pöydille siisteihin pinoihin kirjat näyttivät toimittavan lähinnä sisustusesineen virkaa. Pantiin stoppi turhalle kuluttamiselle – tai ainakin kaappeihin kertyneet, parin vuoden takaiset löydöt saivat lähteä uusien alta yhä kiihtyvällä tahdilla. Joskus pohdin, kuka kaikki ne tavarat ostaa. Ostammeko mitään, jonka ajattelisimme periytyvän jälkipolville, vai onko sellainen tavaraan kiintyminen ja säilöminen 2010-luvulla jo ihan kauhistuttavan materialistista?
Haaveilin joskus itsekin nykypäivän postmaterialistisen tai ainakin post-roinaisen ideaalin mukaisesti valkoisista, tyhjistä tiloista ja vaatekaapista, joka olisi kuin Sofia Coppolalla. Mutta myönnetään: pidän vähän liikaa tavaroista. Sellaisista, joilla on jokin fuktio: vaatteista, kirjoista, levyistä. Omassa kodissani on luultavasti jatkossakin hyllyittäin kirjoja ja ympäri maailmaa mukaan poimittuja vintage-löytöjä. Ei minusta kuitenkaan saisi mustavalkoiseen pukeutuvaa minimalistia, jollainen yritin pitkään olla – pidän liikaa glitteristä ja väreistä. Olen tarkka esineistä, jotka valitsen, ja yhä tarkempi niiden laadusta ja alkuperästä, mutta voisin kyllä olla tarkempi määrästäkin.
Kettupaita, parasta 2016.
Kuitenkin on kohdattava totuus: tavaraa ei voi olla loputtomasti, eikä jatkuva kuluttaminen ole kestävää. Pelkästään kenkiä tai vaatteita varten rakennetut lisähuoneet tuntuvat häiritseviltä. Estetiikannälkäinenkin joutuu joskus katsomaan itseään peiliin. Olen viime vuodet vältellyt keräämästä ympärilleni liikaa tavaraa (kuten sisustusesineitä tai halpisrättejä), mutta puoli vuotta varsin minimalistisella varustelulla elämistä on tehnyt hyvää. Omaa suhdettaan tavaraan on hyvä kyseenalaistaa; se kun on kuitenkin elämässä toisarvoista. Kahdet kengät, pari kangaskassia, muutama alaosa ja paita – asiat muuttuvat kovin helpoiksi, kun valinnanvaraa ei ole. Viinin juo kahvikupista, siivilän ja silitysraudan kaltaiset esineet alkavat tuntua ylellisyydeltä. 20 neliön opiskelijayksiö tuntuu valtavalta, kun siellä ei olekaan tavaraa. Tilaa on liikaa.
Joitakin esineitä huomaan kaipaavani, mutta nähtyäni joululomalla Suomessa varastossa nököttävät muuttolaatikot lähes ahdistuin: mitä ihmettä teen kaikella tällä? Tavaraa täynnä olevien ostoskeskusten kiertäminen ahdistaa. Kuka ostaa tämän kaiken? Ja jos ei osta, mihin se päätyy?
Jotain on tapahtunut.