Lahden takaa

Matkustimme viikonloppuna Tukholmaan ihmettelemään. Tutuksi tulivat uudet kulmat Söderillä, ne joille ei risteilyreissuilla ole koskaan ehtinyt, ja hämmästyin siitä, miten kodikasta Tukholmassa oikeastaan onkaan. Pieniä puutaloja on piilotettu sisäpihoille, eikä kenelläkään tunnu olevan verhoja ikkunoissa. Koko elämä on esillä, ikkunaruutujen tuolla puolen. Lauantai-iltana olohuoneissa kilisteltiin. Sosiaalisessa mediassa kohutusta ”ruotsalaisesta painajaisesta” ei kyllä näkynyt jälkeäkään. 

Vieraissa kaupungeissa on kiva aistia tunnelmaa ja tehdä siitä (pitkälle meneviä ja ehkä virheellisiäkin) päätelmiä siellä asuvien mielenlaadusta. Koneessa luin lehdestä juttua Aarhusista, maailman onnellisimmaksi julistetusta tanskalaiskaupungista. Siinä onnellisuutta tutkinut professori totesi, että pohjoismaissa luottamus muihin ihmisiin on vahvaa. Se tekee ihmiset onnellisiksi. Samassa lehdessä puhuttiin hyväntekemisen vaikutuksesta onnellisuuteen: onnellisimpia ihmiset ovat, kun saavat antaa. Sen sijaan, että aina ottaisivat. 

Tarpoessamme mukulakivikatuja ehdin miettiä näitä. Ruotsissa tuntuu juuri siltä: on mistä antaa, ja siitä jaetaan. Ruotsi on toki maa, joka ei ole sotinut satoihin vuosiin ja joka tuntuu kuin kummassa olleen vähän sivussa maailman kurjuudesta lähes aina, joten ei ihmekään, että luottamus tulevaan tuntuu lepäävän vakaalla pohjalla. Suomi nousi kehitysmaasta hyvinvointivaltioksi oikeastaan vasta toisen maailmansodan jälkeen. Joskus tuntuu, että kansan mielenlaatu ei pysy mukana: unohdetaan, että olemme jo pitkään olleet tarvepyramidin huipulla. Meillä on mistä antaa. Ja paitsi että omastaan jakaminen heikommille on moraalisesti oikein, helpottaisi se ehkä myös pimeän talven sietämistä. Kuten professorikin sen sano, antaminen tutkitusti lisää onnellisuutta. 

Viikonloppuun kuului myös Sufjan Stevensin loistokeikka ja hienot näyttelyt Fotografiskassa, pitänee palata niihin vielä erikseen!