Mikä susta tulee isona?

Tapasin tänä viikonloppuna ihmisiä, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan. 

Ja kuten aina kaikilta 16-26 -vuotiailta kysytään, sain vastata monen monta kertaa kysymykseen siitä, mikä minusta tulee isona. Hyvä kysymys.

”Olis kiva olla asiantuntija ministeriössä. Tai haluaisin töihin YK:lle. Tai toimittajaksi. Tai tutkijaksi! Tai sitten kirjoitan romaanin.”

Ota siitä sitten selkoa, kun kaikki kiinnostaa.

On tietysti ihanaa, että ihmisiä kiinnostaa mitä opiskelen, missä haluaisin olla töissä ja mihin oikein olen tässä maailmassa matkalla. Mutta etenkin, kun opiskelee alaa, joka useimmiten ei soita kenelläkään kelloja ja tulevaisuuden työnkuvat ovat luultavasti kaikkea muuta kuin selkeitä ja staattisia, kysymykseen on ihan hirveän vaikea vastata kysyjän uteliaisuuden tyydyttävällä tavalla. Joskus toivoisin voivani sanoa olevani oikeustieteellisessä ja valmistuvani asianajajaksi. Tai kertoa haaveilevani omasta ravintolasta tai leipomosta. Jotain selkeää, joka ei johtaisi hämmentyneeseen ilmeeseen kysyjän kasvoilla. 

Image (16).jpg

Tulevaisuuden tuotannontekijät: läppäri, kalenteri ja paljon kahvia

Maailma muuttuu, ja moni meistä joutuu tulevaisuudessa riipimään elannon kasaan erilaisista projektiduuneista, freelancer-keikoista ja pätkätöistä. Tavallaan se innostaakin, muutos siis. Ympäristön vaihtaminen pitää mielenkiinnon yllä. Kun joutuu haastamaan itseään, jaksaa myös tehdä enemmän. Moni ei ehkä huomaa, että työn tekemisen tavat ja perinteiset ammatit ovat muuttumassa, kun yli puolet palkansaajista edelleen menee joka aamu töihin kiinteään työsuhteeseen, johon kuuluu työterveyshuolto, oma kuppi kahvihuoneessa ja viisi viikkoa lomaa.

Maailma on monelle suomalaiselle muuttunut rajattomaksi: ulkomaille on helpompi lähteä töihin kuin koskaan aikaisemmin. Etenkin jos on etuoikeutetussa asemassa oleva, terve ja koulutettu suomalainen, monet rajat ovat vain pään sisässä. Se, että koneet tekevät monia sellaisia rutiinitehtäviä, jotka aikaisemmin tehtiin ihmisvoimin, vapauttaa aikaa kiinnostavampiin ja luovempiin työtehtäviin (tosin itsensä toteuttamisen eetos koskee usein lähinnä koulutettua keskiluokkaa, mistä kirjoitin esimerkiksi täällä). 

Olen tosi innoissani elämänvaiheesta, jossa olen nyt: valmistuminen häämöttää, ympärillä tapahtuu kaikkea mielenkiintoista ja maailma on auki. Ehkä viiden vuoden päästä kirjoitan kirjaa Toscanan auringossa, suunnittelen järjestön viestintää Wienissä tai opiskelen New Yorkissa. Sitä ei voi tietää, ja sehän tässä on parasta.

Mutta y-sukupolven tulevaisuutta määrittää myös epävarmuus. Emme koskaan välttämättä tule saavuttamaan suurten ikäluokkien elintasoa, mutta en minä kahta autoa ja rivitaloasuntoa kaipaakaan. Kun työelämä muuttuu projekteiksi ja koko ajan pitäisi keksiä ”jotain uutta”, ei voi myöskään edetä uralla samaan tapaan kuin ennen. Moni tuntuu valittelevan, että aina uudessa paikassa saa aloittaa uudestaan pohjalta, ennen kuin on aika siirtyä taas muualle. Määräaikaisuuden paineessa on todisteltava, miksi on hyvä, tehokas ja innovatiivinen työntekijä. 

Huomaan ura- ja menestyskeskeisyyden pesiytyneen välillä myös omiin asenteisiin: pitää olla monta rautaa tulessa joka suuntaan, koska niin vaan nyt kuuluu tehdä. Tulvaisuuden työntekijäihannetta edustaa 100-tuntisia viikkoja paiskiva Elon Musk. Joskus kuviteltu ”ulevaisuuden työnantaja tuntuu jatkuvasti istuvan olkapäällä. Ja mistä tietää, onko töitä ensi vuonnakin? Saako freelancerina maksettuna vuokran silloinkin, kun töitä on vähemmän? Mistä löytyy työyhteisö, jos kahvihuonetta ei ole? Tarvittaisiin parempia tukijärjestelmiä, että pätkätyötä tekevä ei putoa yhtäkkiä taloudellisesti tyhjän päälle. Yrittäjät esimerkiksi jäävät useimpien yhteiskunnan tukien ulkopuolelle.

Toisaalta on ihanaa, että tulevaisuudessa oma osaaminen määrittää enemmän sitä, mitä voi tehdä. Työn ei enää tarvitse tapahtua samassa paikassa kuin aina ennenkin. Taiteilija vetäää työpajaa vankilassa, humanisti johtaa yritystä ja antropologi tekee markkinointia. Toisaalta pitäisi varmistaa, että hekin, joilla ei ole mahdollisuuksia tai intoa opiskella pitkälle tai tehdä vaikka sairauden vuoksi töitä, pärjäävät. Huippuosaajapuheessa se usein unohtuu.

Tulevaisuudessa yritän Visual Diaryn Saaran tapaan kysyä, mitä uudet tuttavuudet tekevät työn ulkopuolella. Mistä he innostuvat tai missä he ovat hyviä? Mitä he haluaisivat oppia seuraavaksi? Tärkeintä on tietää suunta, johon haluaisi kulkea, työssä tai sen ulkopuolella. Määränpäätä ei ole ja matka voi olla mutkikas, mutta yritän pitää mielen luottavaisena.

Mikä minusta tulee isona, sitä en tiedä vieläkään. Tiedätkö sinä?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *