Mitä Pariisi opetti minulle

Koska nykyajan henkeen kuuluu tehdä erilaisia loppuraportteja, oppimispäiväkirjoja ja itsearviointeja, ajattelin näin vaihdon lopun lähestyessä vähän pohtia, että mitä se Pariisi minulle oikein opettikaan; muutakin siis kuin arvostamaan ruisleipää, hiljaisuutta ja tasa-arvoa!

IMG_4368.jpg

1. Jos haluan tilaa, minun on otettava se.

Suomalainen tapa pitää jokaisen puheenvuoron jälkeen tauko ja antaa tilaa keskustelussa tuntuu ihan utopialta muualla. Ranskalaiseen kulttuuriin kuuluva assertiivisuus on jopa ihailtavaa, silloin kun se ei tunnu ylitsepääsemättömän vaikealta. Oma arvo pitää tunnistaa ja tunnustaa. Kriittisen keskustelun kulttuuri on muutenkin Ranskassa ihan toisella tasolla: asioista voidaan väitellä kavereidenkin kesken kovaan ääneen ilman, että se on riitelemistä. Muiden mielipiteitä kyseenalaistetaan ja vaaditaan perusteluja, eikä se ole merkki hankalasta ihmisestä tai vastakkainasettelusta. Toisaalta ranskalainen kritiikin kulttuuri tarkoittaa myös sitä, että Pariisissa on jatkuva liikennekaaos ja jotkut nostavat metelin pikkuasioista. Elämästä ei puutu draamaa.

Muutaman kuukauden takaisen kriiseilyn jälkeen opin kuitenkin arvostamaan myös omaa kiltteyttäni ja sitä, että se nyt vain on osa sitä, mitä olen. Herkkien puolesta aion puhua siis jatkossakin, mutta kantavammalla äänellä.

2. Opin nauramaan omille vioilleni.

Jos sinulla on herkkä kohta, voit olla varma, että siitä väännetään vitsiä, hyvässä hengessä tietenkin. Muistan tipan olleen silmässä, kun joku vitsaili omasta hiljaisuudestani, kun vieraan kielen puhuminen sitä sujuvasti puhuvassa seurassa tuntui jo muutenkin ihan tarpeeksi haastavalta. Suomessa omia vikoja on tapana liioitella, tai vähintään pyytää anteeksi jo vähän etukäteen. Ranskassa niistä vitsaillaan, myös muiden vioista. Ei herkkähipiäisille.

3. Ymmärsin, mitkä asiat ovat minulle tärkeitä.

Tiedättekö, joskus vasta se, että joutuu uuteen ja erilaiseen ympäristöön, auttaa näkemään vähän paremmin lähelle. Tajusin entistä kirkkaammin, miten kivaa elämäni Suomessa on. Tiedän, että haluan asua paikassa, jossa meri ei koskaan ole kaukana. Omat arvot selkiytyvät, kun niitä testaa välillä. Olen kuitenkin yhä helpottuneempi siitä, miten pitkällä Suomessa (kaikista haasteista huolimatta) ollaan tasa-arvokysymyksissä asenteiden tasolla, ja miten vähän ketään oikeastaan kiinnostaa se, miltä näytän, kun dallaan Stadin katuja.

4. Voin harrastaa taidetta, vaikka en olisikaan taiteilija.

En tiedä onko minulle jäänyt jostain lukion kuviksentunneilta päälle ajatus siitä, etten voi olla luova, jos en ole tarpeeksi hyvä. Kirjoitin nuorempana tarinoita, runoja ja sarjakuvia. Maalasin, ompelin, soitin, lauloin ja luin kirjoja. Sisäinen kritiikin ääni lopulta johti siihen, että lakkasin olemasta kovin luova. Se on ihan typerää. Olen viime vuodet tuntenut kamalaa luomiskuumetta osaamatta kanavoida sitä tunnetta yhtään mihinkään: haaveilen samaan aikaan soittavani rumpuja punkbändissä, kirjoittavani romaaneja ja tekeväni sarjakuvia. En tiedä, onko se Pariisin maine entisenä dekadenttien taitelijoiden kaupunkina vai se, että moni kaverini harrastaa kaikenlaista luovaa ilman, että he kyseenalaistavat jatkuvasti omaa tekemistään, mutta haluan aloittaa uudestaan. Olen varma, että kunnianhimoton, päämäärätön luovuus tekee onnellisemmaksi.  

 

Viiteen kuukauteen mahtui paljon. Näin Pariisin turistikulissien taakse asuessani lähiössä, tulin riippuvaiseksi ranskalaisesta leipomokulttuurista (klisee, mutta se patonki), näin minkälaista elämä on ainakin yhdenlaisessa suurkaupungissa. Totuin myös olemaan tietyllä tavalla yksin, kun tuttu turvaverkko on kaukana. En haaveile jääväni Pariisiin, mutta kaupunki tulee aina olemaan minulle erityinen. Kotiin palaan tietäen entistä paremmin, kuka olen ja minne olen menossa. Se on enemmän, kuin muutaman kuukauden opiskelijavaihdolta voi toivoa.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *