Oodi Helsingille

Kohta vierähtää käyntiin viimeinen viikko Helsingissä vähään aikaan.

Tuntuu hassulta. Olen matkustanut paljon, mutten koskaan ollut kovin kauaa poissa kotikaupungistani. En ole koskaan asunut muualla. Kävin kouluni kahdella kielellä ja kuvittelin olevani kovinkin kosmopoliitti, mutta ketä tässä huijaan: ulkomaille lähteminen jännittää. Olen tosin poissa vain hetken, niin vähän aikaa että entisen kodin osoite tuskin ehtii pyyhkiytyä muistista. 

Eiranranta, Pohjoisranta, Merihaka ja Kivinokka kesällä 2015. MERI!

Teininä vihasin Helsinkiä. Tunsin oudoissa vermeissäni oloni kotikaupungissani kovin ulkopuoliseksi, ja Helsinki ei tuntunut tarjoavan alaikäiselle mitään. Ei päässyt baariin ja kahviloistakin heitettiin pois kuuden jälkeen. Kävin nuorisotalolla kerran, enkä mennyt toiste. Se oli ihan kiva, mutta ei tuntunut omalta. Haaveilin maailman suurkaupungeista ja suunnittelin suuntaavani heti lukion jälkeen ulkomaille opiskelemaan. 

Unelmoin edelleen suurkaupungeista, mutta jostain syystä jossain vaiheessa Helsinki ei enää ollutkaan niin kurja paikka. En tiedä johtuiko se täysi-ikäistymisestä vai siitä, että Helsinki on vain herännyt henkiin viime vuosina. On ravintolapäivää, kiinnostavia uusia festareita, kivoja kauppoja ja kahviloita, salapaikkoja, ja se meri. Maailman kauneinta saaristoa. Tuulee ihan aina, mutta sekin tuoksuu mereltä. Onhan tämä pieni paikka, jossa törmää tuttuihin halusi tai ei, mutta ihana! En rakasta Helsinkiä niin paljon, ettenkö voisi kuvitella asuvani jossain muuallakin joskus, mutta aika paljon kuitenkin. Helsinki on koti. Tänne tunnen kuuluvani, ainakin nyt. 

Tom Waits laulaa I never saw my home town until I stayed away too long, mutta itselleni riitti vain, että kasvoin aikuiseksi. Odotan jännityksellä, miltä kotikaupunki tuntuu, kun viivyn poissa vähän kauemmin.