Edellinen blogikirjoitukseni osoittautuikin yllättävän ajankohtaiseksi, kun tänään Hesari uutisoi suomalaistutkimuksesta, jossa todettiin syrjinnän vaikuttavan merkittävästi  naisten etenemiseen johtamisuralla. Pikku hiljaa toivottavasti tapahtuu edistystä tässäkin! On myös hyvä, että aihetta tutkitaan: vältytään virheellisiä ennakkoluuloja viliselvältä ja asenteelliselta mutu-keskustelulta. Tosin tutkimuksen tulokset toki ovat vähän masentavia, puhumattakaan siitä, että kommenttiosioissa ne samat asenteet nousivat heti pintaan. Sillä lailla.

***

Johtamisen ja työn lisäksi olen pohtinut viime aikoina sitä, mistä ja miten tänne blogiin kirjoitan, kun erilaiset kirjoittajien roolit ovat viime aikoina olleet tapetilla. En ole kirjailija, mutta kenties joskus salaa sellainenkin. Koko Hubara nosti Ruskeat tytöt -blogissaan viime viikolla esiin tarinankertomisen etiikkaan ja kulttuuriseen omimiseen liittyviä kysymyksiä Laura Lindstedtin Oneiron-romaaniin liittyen. Aihe herätti paljon keskustelua ja ajatuksia, mutta en oikein tiedä, onko minun osani osallistua keskusteluun, jossa itse olen nimen omaan se valtaväestön etuoikeutettu edustaja, minun ääneni kaiketi tulee esiin muutenkin. 

Voin vain ymmärtää, miltä tuntuu, kun omaa tarinaa kertoo aina joku muu ja siitä pitäisi muiden silmissä vielä olla kiitollinen. On kamala ajatus, että vasta kun tarina tulee nähdyksi valtaapitävän katseen kautta, se muuttuu tärkeäksi. En voi väittää tietäväni, miltä se tuntuu, koska en tule koskaan kokemaan sitä, mutta ymmärrän miksi esimerkiksi Geishan muistelmat –kirjan ja –elokuvan asetelma, jossa amerikkalaisen kirjailijan eksotisoivasta teoksesta tehdään amerikkalaisohjaajan elokuva, jossa kiinalaisnäyttelijät esittävät englantia puhuvia japanilaisia, on vähintäänkin kyseenalainen. Amerikkalaisen (tai länsimaisen) valtakulttuurin näkökulmasta ei näköjään ole ollenkaan kummallista tehdä elokuvaa, jossa näin on. 

Toisaalta on kyseenalaista, jos kirjailijan tai taiteilijan olisi sallittua kirjoittaa vain siitä, minkä jo tietää ja tuntee omakseen. Omaan napaan tuijottaminen voi tuottaa hyviä teoksia, joissa ei ainakaan astuta kenenkään varpaille, mutta se ei välttämättä ole hyvää kirjallisuutta.  Girls-sarjan luojaa Lena Dunhamia on kenties aiheestakin syytetty sarjan yksipuolisesta kuvasta siitä, mitä on olla nuori nainen New Yorkissa. Toisaalta, Dunham kirjoittaa varmasti rehellisesti siitä, mikä hänelle varakkaan kulttuuriperheen vesana on todellista. Vaikea sanoa, mikä sitten olisi oikea tapa toimi. Kenellä on oikeus sanoittaa kenenkin tarina? Olisiko Lindstedtin Oneiron ollut kyseenalainen romaani, jos se olisi käsitellyt vain korkeakoulutettujen, valkoisten suomalaisnaisten kokemismaailmaa? Onko se, että keskiluokkaisen perheen vesana kuuntelen punk-musiikkia, äänestän vasemmistoa tai marssin Pridessa kulttuurivarkautta, jossa sorrettujen äänistä tulee kyynikon silmissä minulle tapa rakentaa omaa identiteettiä ja korostaa omaa moraalista ylemmyyttä? En haluaisi ajatella, että niin on. Toki on tärkeää muistaa, että kaikki kulttuuri tässä maailmassa ei ole tehty koulutettua intelligentsiaa varten. Ei Kendrick Lamarin To Pimp a Butterfly tai Pää Kii. Tiedän sen, enkä odotakaan mitään muuta. Voiko olla liittolainen hyvällä asialla syyllistymättä omimiseen tai paternalismiin? Joskus keskustelussa tuntuu, että nämä eivät ole helppoja erottaa toisistaan – tai sitten vain en ymmärrä. 

***

Tietysti pohjimmiltaan ongelma on, että epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa joillakin ihmisillä ei ole mahdollisuutta tai resursseja päästä kertomaan omaa tarinaansa, tai me emme anna heille tilaa sen tekemiseen. Silloin toisten tarinoista voi tulla hauskoja kuriositeetteja, myyntivaltteja tai oman egon rakennuspalikoita. Vaikeampaa on tietää, auttaako näiden tarinoiden kertominen jonkun muun toimesta kehitystä kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Selvää on se, että tarvitsemme erilaisia kertojaääniä. Naisten nousu kirjallisuuden ja muun kulttuurin eturintamaan on vieläkin kesken. Toivottavasti (ja varmasti!) se on vasta alkua kirjallisuus- ja kulttuurikentän monipuolistumiselle.

P.S. Kirjoittamiani juttuja voi lukea myös Tyylitoimiston blogista! Ehkä jotain ajatuksia tyylistä ja muodista voisin jakaa jatkossa tännekin!!