Maailma on sun

Eräänä sunnuntai-iltana kävelimme spontaanista päähänpistosta uuden suomalaisen ystävän kanssa Seinen rantaa Trocadérolle. Puhuimme kulttuurieroista, ulkomailla asumisesta, Suomesta, rakkaudesta, mistä kaikesta sitä nyt puhua voikaan. Onnittelimme itseämme siitä, että uskalsimme lähteä ulkomaille. Vaikka au pairiksi tai vaihtariksi lähteminen tuntuu nykyään olevan niin yleistä, moni ei koskaan lähde. Kokemus on antanut enemmän, kuin ehkä aluksi arvasinkaan. Ei välttämättä vain sellaisia asioita, joita odotin, mutta en jättäisi lähtemättä. Tulen toivottavasti avarakatseisempana ihmisenä takaisin.

image.png

Crepejä Trocaderolla, Pariisi 2016.

Kaveripiirini nuorille, useimmiten korkeasti koulutetuille suomalaisille ulkomaille lähteminen on usein itsestään selvä etappi jossain vaiheessa elämää. Jos ei kiinnostavia hommia löydy, niitä ei epäillä tähyillä rajan tuolta puolen. Kokemusta ulkomailla pidetään rikastavana, vaikka sitten vain mangojen poimimista Australiassa. Ja onhan Suomesta lähdetty ulkomaille aikaisemminkin: sata vuotta sitten suunnattiin Atlantin toiselle puolelle, kun kotimaassa ei tullut toimeen. Moni lähteneistä oli nuoria miehiä. Perillä kukaan ei kysellyt kielitaidon perään. 1960-luvulla parisensataatuhatta suomalaista lähti Ruotsiin paremman elämän perässä; ei heistä siellä aina pidetty, finjävlareista, mutta jotenkin hekin pääsivät leivänsyrjään kiinni, vaikka kaikki eivät varmasti olleet kolmea kieltä puhuvia tohtoreita. Kyseltiinköhän heiltäkin Suomessa, mikseivät he jääneet rakentamaan kotimaataan. Elintasopakolaiset.

Sitä harvoin tuleekaan ajatelleeksi, miten onnekas on, kun tulee melkein missä tahansa päin maailmaa otetuksi avosylin vastaan. En joudu ylimääräisiin turvatarkastuksiin, eikä minulta, maailman arvokkaimman passin haltijalta, evätä viisumia. Koulutettuna ja kielitaitoisena saisin varmasti suhteellisen helposti töitäkin. Voin muuttaa väliaikaisesti Ranskaan käytännössä edes ilmoittamatta siitä kenellekään, enkä tarvitse viisumia edes Intiaan. Voin haaveilla New Yorkista vain siksi, että siellä asuminen olisi siistiä ja kiinnostavaa; ei minulla ole kotimaassani mitään oikeaa paettavaa, korkeintaan tylsyys tai huono sää. Olemme tottuneet ajattelemaan, että me suomalaisethan olisimme kansainvälisillä markkinoilla todellinen resurssi. Minuun suomalaisena luotetaan, vaikken olisi mitään sen eteen tehnyt. Vaikka kotimaani oli isovanhempieni nuoruudessa vielä käytännössä kehitysmaa.

Samaan aikaan jotkut matkustavat yön pimeydessä lautalla henkensä kaupalla päästäkseen kiinni parempaan elämään. Heille maailma ei ole avoin: se on raja-aitoja, piileskelyä ja turhauttavaa odottamista vastaanottokeskuksissa. Jos he edes koskaan pääsevät kotimaastaan; suurin osa ei pääse. Miksi ”elintasopakolaisille” ei sallita haaveilua paremmasta elämästä aikana, jolloin itse kehotamme lapsiamme haaveilemaan, matkustamaan ja tavoittelemaan rohkeasti omannäköistä elämää? Toisten on tyydyttävä köyhyyteen ja näköalattomuuteen, toiset saavat kurottaa tähtiin. Rajat kiinni -porukoille haluaisin sanoa: maailma on sun, mutta ilmeisesti ei kaikkien muiden. Miksi kiellät muilta sellaista, jonka toivoisit ehkä omille lapsillesi olevan mahdollista?

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä

Miten ulkonäkönormeja muutetaan?

Elämän kevät -blogissa käytiin kiinnostavaa keskustelua feminismistä ja ulkonäköpaineista. Aihe on ollut pinnalla viime aikoina muutenkin, kun esimerkiksi Ranska hyväksyi lain, jolla kiellettiin vaarallisen laihojen mallien palkkaaminen. Myös osa malleista itse on kyllästynyt alan yhä hullummiksi muuttuviin normeihin. Pieniä muutoksia, pikku hiljaa. Kuitenkin edelleen esimerkiksi 87% 11-21 -vuotiaista brittitytöistä uskoo, että heitä arvostellaan enemmän ulkonäön kuin saavutusten perusteella. Enää naisten ainoa ansio elämässä ei ole olla kauniita, laulaa ja soittaa pianoa, kuten viktoriaanisessa Englannissa, mutta paljon on vielä muutettavaa. Internetin ja jatkuvan mainostulvan ympäröiminä tytöt altistuvat jatkuvalla soitolla tietynlaiselle kuvastolle, halusivat he sitä tai eivät. Vertailupohjana eivät ole enää rinnakkaisluokan tytöt, vaan koko maailma.

Individualisoituneella aikakaudella vastuu kauneusnormien aiheuttamasta ahdistuksesta usein suunnataan yksilölle itsellensä. ”Menisit terapiaan”, ”älä vain ota niitä asioita niin vakavasti”, ”ymmärrä, että sisäinen kauneus on tärkeintä”, ”sano itsellesi rakastavia sanoja peilin edessä” ovat periaatteessa ihan hyviä neuvoja. Kuitenkin samaan aikaan elämme keskellä informaatiotulvaa, jossa tietyn näköiset ihmiset saavat elokuvarooleja, palstatilaa, internetsuosiota, hyviä työpaikkoja ja esittelevät vaatteita, joita ostamme. Sen takia yksilön omaan henkiseen kehitykseen tähtäävä puhe alkaa tuntua vähän riittämättömältä ja vain osoitukselta siitä, että nykyaikana kaikki ongelmat ratkaistaan henkisellä kasvulla. Uskon itsekin, että sisäinen kauneus, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan, on avain parempaan elämään, mutta kaikkien riittämättömyydentunteen kanssa painiskelevien meneminen terapiaan ei poista itse ongelmaa. Omaan itsetuntoonsa voi toki vaikuttaa ja kannattaakin tehdä töitä sen eteen, mutta elämme silti maailmassa, jossa ulkonäöllä on liikaa merkitystä, hyväksyi itsensä sellaisena kuin on tai ei. Puhumme moniarvoisuuden ja liputamme kaikenlaisen kauneuden puolesta, mutta silti media levittää kauneudesta yksipuolista kuvaa. Olisi jo korkea aika sille, että sisältö ja viesti vastaavat toisiaan. Maailman on muututtava, eikä se muutu sillä, että kieltäydyn ahdistumasta normeista. Omaan elämänlaatuun sillä toki voi vaikuttaa.

Feminismi kannustaa naisia tekemään yksilöllisiä valintoja, mutta toisaalta monilla on taipumus sen nojalla nostaa jotkut valinnat toisia arvokkaammiksi. Ymmärrän sen sikäli, että ulkonäköpaineet eivät toisaalta muutu, jos niitä ei kukaan uskalla kyseenalaistaa. Mutta ei uudenlaisen normin pakottaminen vanhan päälle ole feminismin tai normeista vapautumisen idea. Yksilökeskeisellä ja valinnanvapautta korostavalla aikakaudella aiheesta keskusteleminen on siis väkisinkin haastavaa. Valintamme loppujen lopuksi ovat vapaita vain näennäisesti, kun normin tavoitteleminen usein on sosiaalisista paineista johtuen helpompaa. Kaikki valintamme eivät myöskään ole niin tietoisia, tai kauneusleikkaukseen turvautuminen siihen turvautuvan itsensä mielestä vain osoitus huonosta itsetunnosta. Ja tätä näkökulmaa pitää kunnioittaa. Vaarana on myös se, että naisten toimijuus ja kyky tehdä ihan omia valintoja elämänsä suhteen kyseenalaistetaan. Yksilöiden osoittaminen sormella on usein vähän sitä. 

Muistan itse teini-iässä, miten haastavaa oli niin sanotusti erottua massasta. Pukeuduin kummallisesti (siis oikeasti kummallisesti) ja söin varmasti enemmän kakkuja kuin porkkanoita. Sain kuulla ikäviä kommentteja ulkonäöstäni, vaatteistani ja painostani jatkuvasti, ja lopulta sairastuin syömishäiriöön, kuten ihan liian moni muukin ystäväni. Olisinko jäänyt sairastumatta, jos en olisi jatkuvasti tuntenut olevani vääränlainen? Luultavasti. Siksi en ikinä sanoisi, että ”sen kun alat käyttäytyä eri tavalla ja lakkaat pohtimasta mitä muut sinusta ajattelevat, niin se siitä”. Tiedän miten vaikeaa se on, ja joskus tuntuu että olen elämässäni ihan tarpeeksi erottunut massasta, olenhan onnekas siinä mielessä, että minulle se on loppujen lopuksi valintakysymys.

Haluaisin hylätä 2010-lukulaisen individualistisen lähestymistavan ja turvautua joukkovoimaan, ja somessa onkin näkynyt viime aikoina hyviä kampanjoita. Mitä me voisimme tehdä yhdessä niin, että asenteet muuttuisivat, ettei yksikään teini enää sairastuisi syömishäiriöön? Heitän pallon myös Lilyä pyörittävälle Trendi-lehdelle: liputatte upeasti naisten oikeuksien ja monenlaisen naiseuden puolesta, joten ehkä tämä monenlainen kauneus voisi näkyä joku päivä lehdessäkin? Se olisi rohkea avaus, jolle olisi varmasti kysyntää! 🙂

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä