Sananvapaudesta
Tänään, 20. lokakuuta, vietetään kansainvälistä sananvapauden päivää. Pariisissa aihe tuntuu erityisen ajankohtaiselta täällä Pariisissa, jossa tänä vuonna hyökättiin Charlie Hebdo –lehden toimitukseen. Ehkä myös siksi, että aiheesta keskustellaan täällä paljon enemmän kuin Suomessa.
Alkuvuodesta tehdyt iskut olivat luonteeltaan uskonnollisia, ja Charlie Hebdo tunnettuna uskontojen ja oikeastaan minkä tahansa enemmän tai vähemmän pyhänä pidetyn pilkkaajana oli hyökkäyksen kohteena. Iskut herättivät laajaa keskustelua sananvapaudesta ympäri maailman, ja niin pilapiirtäjät, kriitikot, poliitikot kuin ihan tavallisetkin kansalaiset ryhmittyivät ”Je suis Charlie” –iskulauseen taakse, vaikka kovin monikaan heistä tuskin olisi allekirjoittanut kovin montaakaan Charliessa esitetyistä pilakuvista. Lehti on hyvä esimerkki siitä, mitä on tasapainoilu sananvapauden puolustamisen ja vahingollisten ideologioiden levittämisen välimaastossa. Lehti on useammankin kerran ollut huomion kohteena sen levitettyä kyseenalaista materiaalia.
Demokraattisessa yhteiskunnassa on tärkeää, ettei mitään mielipidettä yritetä väkisin tukahduttaa. Maailmasta ei tarvitse etsiä kovinkaan montaa esimerkkiä maista, joissa tämä ei toteudu, ja minkälaisia vaikutuksia sananvapauden rajoittamisella on demokratialle, ihmisoikeuksien kunnioittamiselle ja kansalaisten hyvinvoinnille. Sananvapaudessa ei oikeastaan ole kyse yksittäisen ihmisen oikeudesta, vaan yhteisestä hyvästä, jonka ansiosta demokratia on mahdollinen. Jotta kaikilla olisi mahdollisuus puolustaa oikeuksiaan.
On kuitenkin myös totta, että joidenkin mielipiteiden (tai voiko edes puhua mielipiteistä, kun kyse on lähinnä ennakkoluuloista) esittäminen on vaaraksi joidenkin ihmisryhmien tasa-arvoisuudelle. Kun julkinen keskustelu täyttyy puheesta, jolla ylläpidetään ennakkoluuloja ja muita sortavia rakenteita, on näiden puheenvuorojen vaikutuksena lähinnä yhä voimakkaampien rajalinjojen muodostuminen joidenkin ihmisryhmien välille. Olen joskus miettinyt, edesauttaako Jussi Halla-ahon mielipiteiden jakaminen valtakunnanmediassa kenenkään asiaa, vai antaako se hänen kaltaistensa ihmisten mielipiteille vain entistä voimakkaamman oikeutuksen? Pitääkö rasistilla olla oikeus mielipiteeseensä, ja sen julkiseen esittämiseen, vai tulisiko meidän yhteiskuntana tuomita sellaiset ajatukset, kun ne kuitenkin ovat yhteiskunnan yhtenäisyyden kannalta haitallisia? On kuitenkin todella vaikeaa määritellä, minkälainen keskustelu on haitallista. Missä menevät rajat?
***
Sananvapauden rajoissa ei ole kyse siitä, että jonkun yksittäisen ihmisen tuntoja on loukattu. En oikein osaa esimerkiksi tuomita uskontoon liittyvää pilkantekoa, vaikka se jotakuta loukkaisikin. Sen sijaan kun kyse on johonkin ihmisryhmään, oli kyse sitten vaikka naisista, muslimeista, seksuaalivähemmistöistä tai vammaisista, kohdistuvasta ylhäältä päin tulevasta pilkasta tai vihapuheesta, liikutaan mielestäni vaarallisella maaperällä. Toisaalta asiaa voidaan lähestyä toisinkin: joidenkin mielipiteiden sensuroiminen voi pahimmillaan johtaa uhrimielialaan, polarisoitumiseen ja sitä kautta mielipiteiden radikalisoitumiseen, mikä voi johtaa myös tekoihin. Rasismi ei katoa, vaikka sen julkinen esittäminen kiellettäisiinkin. Pikemminkin sensuuri voi olla bensan heittämistä liekkeihin. Kukaan ei ole voinut osoittaa, että sensuuri edesauttaisi yhteiskunnallista yhtenäisyyttä. Avoin keskustelu sen sijaan mahdollistaa haitallisten aatteiden tunnistamisen ja niihin puuttumisen. Ainakin periaatteessa.
***
Suhtaudun siksi ”Je suis Charlie” -sloganiin ristiriitaisesti. Iskut olivat ehdottoman väärin, eikä kenenkään pitäisi kuolla paperille painettujen asioiden vuoksi. Kaikenlainen väkivalta ja fundamentalismi on väärin. Kuitenkaan minä en ole Charlie. Charlie Hebdo on islamofobiaa, rasismia ja misogyniaa ruokkiva lehti. Ehkä sitä pitäisi tulkita ranskalaisesta, suomalaiseen silmään varsin härskin huumorin näkökulmasta, mutta siltikin. En välttämättä kannata mihinkään ihmisryhmään erityisesti kohdistuvia tabuja, mutta Charlie Hebdo ei valkoisen heteromiehen äänenä ollut kovin hienovarainen tai tasavertainen huumorissaan.
Pitäisikö Charlien välillä edustama, ennakkoluuloja ruokkiva vihapuhe tuomita lailla? Se olisi erittäin vaikeaa. Sen sijaan julkisessa keskustelussa kaikki viha pitäisi mielestäni tuomita. Ideaalitilanteessa paras argumentti voittaa – ja rasismia nyt ei voi kovin uskottavasti puolustaa. Eri asia kuitenkin on, haluaako kukaan internetin loputtomassa informaatiotulvassa kuunnella; samanmielistäkin keskusteluseuraa kun on tarjolla.