Suoraan sanomisen vaikeudesta

Joka toinen viikko syyskuusta asti olen istunut graduseminaarissa. Meitä on aika pieni porukka. On jaettu turhautumisen hetkiä ja onnistumisia. Aina välillä työ tuntuu junnaavan paikallaan, ja sitten yhtäkkiä huomaa ottavansa huikeita harppauksia eteenpäin. Eilen olin vuorossa esittelemässä graduani, joka alkaa kohta olla valmis. Sitten opettaja heitti kommentin, joka meni suurin piirtein näin:

”Mitä jos kirjoittaisit useammin, että tämähän on aika hyvä työ? On hyvä, että olet kriittinen, mutta muista kehua itseäsikin.”

Vilkaisin tekstiä. Ja toden totta, se tuntui kuin huutavan: ”Näin paljon näin vaivaa, mutta en minä nyt oikeastaan mitään tainnut tässä edes tehdä kuitenkaan. Joku muu teki sen jo aikaisemmin paremmin.” 

Gradua tai opinnäytetyötä joskus vääntäneet varmaan jakavat saman fiiliksen siitä, miten homman tekeminen on jatkuvaa vuoristorataa ”mä en osaa mitään” ja ”mä osaan kaiken” -tyyppisten fiilisten välillä. Vaikka monelle kyseessä onkin ”vain gradu”, se on joka tapauksessa isoimpia projekteja, joihin koko ikuisuudelta tuntuvan opiskelu-uran aikana joutuu sukeltamaan. Miksi ihmeessä sitten on niin valmis heti ensimmäisenä itse dumaamaan omaa työtään? Kuka sen takana seisoisi, ellei itsekään uskalla?

image.jpeg

Sanotaan se suoraan: päättäisin mielelläni joka illan yhteen old fashionediin.

Juttelin kaverin kanssa ja tulimme siihen johtopäätökseen, että näin sitä päätyy tekemään elämässä usein muutenkin. Myötäilee ja pyytelee valmiiksi jo vähän anteeksi. On helpompaa olla aina vähän myötäkarvaan, eikä välttämättä seisoa ehdottomasti minkään takana, ainakaan itsensä — eipähän ainakaan ärsytä ketään! Ei itseluottamuksesta pidä tehdä jälleen yhtä syytä lisää ruoskia itseään, mutta ehkä miellyttäminen ja kivuus ei aina ole itseisarvo.

Jos joku on vaikeaa, niin suoraan sanominen. Miellyttämisen halu voi joskus toimia myös päin vastoin, kuin toivoisi. Alkaa vaikuttaa epäaidolta, rakentaa epävarmuuttaan muureja ihmisten väliin, eikä sosiaalisissa tilanteissa omalta hermostukseltaan kiinnitä tarpeeksi huomiota muihin ihmisiin ja läsnä olemiseen.

Uskon, etten valehtele, kun sanon, että useimmiten erityisen halukkaita pyytelemään anteeksi mielipiteitään ja omaa olemassaoloaan ovat nuoret naiset. Siksi uskon, että juuri niistä bossladyista puhuminen on niin tärkeää. Toivottavasti myös tulevaisuudessa enemmän yli luokka- ja kulttuurirajojen. Oma strategiani on lisäksi ollut tehdä nimen omaan niitä asioita, jotka tuntuvat ihan kauhistuttavilta. Ei se mukavammaksi muutu, mutta tuleepahan tehtyä. Koska yhden asian olen viime vuosina oppinut: pelko ei ole merkki siitä, ettei pystyisi. 

Seuraava pelottava asia taitaa olla uskaltaa puhua gradussa, ja elämässä muutenkin, pää- eikä sivulauseissa. 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *