Tosielämää

hottikset_mainpicture.jpg

Hottikset. Kuva ohjelman kotisivuilta.

Viime viikkoina some-feedissäni on kohkattu Hottikset-realitysta (keväällä se varmaan oli Temptation Island…..) ja keskustelu tuntuu pyörivän aika paljon sen ympärillä, ovatko nämä sarjaan osallistujat kirjoittajan mielestä haluttua seuraa. Myönnän saaneeni vähän selittämätöntä mielihyvää osallistujien absurdeille kommenteille naureskelusta ja koko ohjelmakonseptin älyttömyydestä. Että joku oikeasti voi sanoa noin? Tai lähteä tollaiseen ohjelmaan?

Ja samalla on vähän syyllinen olo. Tosi-TV ruokkii tirkistelynhalua, jonka olemassaolon myöntäminen on noloa. Vielä kiusallisempaa on se, että katson käsikirjoitettua tosielämää kokeakseni jonkinlaisen virtuaalisen katharsiksen. On puhdistavaa katsoa ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään lähes mitä vaan ollakseen julkkiksia hetken verran. Että joku toinen on rehellisesti överi. 

Roxane Gay kirjoittaa loistavassa Bad Feminist-kirjassaan (tähän  kirjaan pitää palata, kun saan sen loppuun) rakkaudestaan realityohjelmiin ja pohtii samalla sitä, mitä ne kertovat katsojistaan. Sillä todellisuudessa tosi-tv:n hahmot ovat kaukana oikeasta elämästä. Tuotantotiimi marssittaa eteemme karikatyrisoitujen hahmojen kavalkadin, jonka tarkoituksena tuntuu olevan tarjota katsojilleen tunne siitä, että he peilaavat samalla jotain puolta itsestään tai ihmisyydestä yleensä. Että kyllä minäkin joskus olen konfliktihakuinen, mutta en nyt noin paha. Tai että ei mullakaan aina leikkaa, mutta kato tota. Samalla kun katsomme tosi-tv:tä, katsomme ehkä myös jonkinlaisia liioiteltuja versioita itsestämme. Tosi-TV kertoo loppujen lopuksi enemmän meistä, kuin ihmisistä, jotka siihen osallistuvat. He muuttuvat ruuduissamme viihteen välineiksi, joiden kautta katsojille tulee parempi mieli itsestään. Aitouden illuusio on kuitenkin aina olemassa, mikä tekee tosi-tv:stä niin kiinnostavaa. Se tarjoaa katsojille mahdollisuuden peilata omia arvojaan ja ehkä nauttia jonkinlaisesta moraalisesta ylemmyydentunnosta. Ja itseäni sen myöntäminen on inhottavaa, sillä onhan kyseessä kuitenkin oikeat ihmiset ja  heidän elämänsä. Onko se naurun aihe? Mitä se kertoo minusta?

Pohdin paljon sitä, mikä saa osallistujat antamaan itsensä niin kokonaan katsojien armoille. Nähdä, kuinka oma persoona pala palalta avataan viihteen nimissä kaiken kansan ihmeteltäväksi. Tai katsoa, kuinka sinusta tehdään tv:ssä hahmo, joka on vain yksi puoli siitä, mitä todellisuudessa olet. Tietävätkö nämä ihmiset, että jossain heille nauretaan? Vai eikö heitä oikeastaan kiinnosta? Mikä siinä julkisuudessa kiinnostaa? Tämän haluaisin joskus kysyä joltain heistä. 

 

P.S. Ihan mahtavaa, että tänne on löytänyt ihmisiä. Kiitos, kiitos, kiitos, olen tosi innoissani! 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *