Vielä kerran, #metoo

Kirjoitin vähän aika sitten siitä, miten varmistetaan, että metoo-kampanja oikeasti myös johtaa muutokseen. Suomessa asiaan reagoitiin eduskunnassa ”vakavalla keskustelulla”. No, keskustelun vakavuuden voi päätellä siitä, että tauolla humalassa kansanedustaja Veera Ruohoa ahdistellut Teuvo Hakkarainen sai puolueeltaan ”vakavan varoituksen”. Paljon puhetta vakavuudesta, joka ei kuitenkaan näytä johtavan mihinkään.

Olen kyllästynyt siihen, että on itsessään muka tärkeää, että asiasta sentään keskustellaan. Ahdistelusta puhuminen on tietenkin tärkeää, koska ongelmiin ei puututa ellei niistä keskustella avoimesti, mutta puhe on pelkkää puhetta, ellei se muutu sanoista teoiksi.

Olen itsekin törmännyt tyyppeihin, joiden asiatonta toimintaa on selitelty sillä, että ”ne nyt vaan on sellaisia”, olivat he sitten sovinistisia ja seksuaalisväritteisiä juttuja nuorille naisille laukovia setämiehiä tai humalassa naisia käpälöiviä pomoja. Seuraa paljastus: asiattomuus ei ole luonteenpiirre, se on huonoa käytöstä. Asiattoman käytöksen selittely humalatilalla tai persoonallisuudella on juuri sellaista ahdistelun luonnollistamista, joka pitää huolen siitä, ettei siitä päästä mihinkään.

Koko ahdistelukeskustelua on Suomessakin leimannut se, että asiasta tehdään ihan turhaan liian monimutkainen, kun oikeasti kyse on ihan yksinkertaisista perusasioista.

Virheitä tietysti tapahtuu kaikille, mutta toistamalla kerta toisensa jälkeen samoja mantroja siitä, miten jotkut

a. nyt vain eivät osaa hillitä itseään,

b. eivät osaa kunnioittaa toisten rajoja, koska ahdistelun ja flirttailun välinen raja on ”veteen piirretty viiva” tai

c. olivat humalassa,

johtaa siihen, että asiattomuuksista selviää jatkossakin puolivillaisella anteeksipyynnöllä. Siitä on vielä pitkä matka sellaiseen maailmaan, jossa ahdistelu ei ole missään tilanteessa OK.