Yksin jääneet
Sunnuntaina Hesarissa kirjoitettiin maakuntien yksinäisistä miehistä. Jokin jutussa kaihersi mieltäni: se, että yksin jääminen on nimen omaan matalasti koulutettujen miesten ongelma.
Rakkadesta puhutaan usein, kuin se näkisi ihmiset sellaisena kuin he ovat, irrallaan sosiaalisesta ympäristöstä. Todellisuudessa usein kumppani on samasta kulttuuripiiristä, yhteiskuntaluokasta ja yhtä koulutettu – eikä se tietenkään tee välittämisestä tekopyhää tai vähemmän aitoa ja tärkeää. Ihmisillä nyt on yleensä tapana viihtyä samanhenkisten ihmisten kanssa. Viihdyn itsekin parhaiten ihmisten kanssa, joiden kanssa voin puhua vaikka filosofiasta, rapista tai feminismistä ilman, että se tuntuu toisen pakottamiselta. Rakastuminen on tietysti kauhean paljon muutakin kuin yhteisiä kiinnostuksenkohteita tai samanlainen arvomaailma, mutta on niillä kyllä merkitystä. On kivaa, jos tuntee tulevansa ymmärretyksi ja arvostetuksi. Toisaalta, monesti käy niinkin, että kemiat eivät kohtaakaan, vaikka muuten olisikin kovin samanhenkinen. Mystistä hommaa.
Parisuhteessa voi vääntää mielummin vaikka siitä, mitä biisejä tulee bilesoittolistaan.
Toki pidän mahdottoman mittaisia vaatimuslistoja ja ennakkoasenteita hölmöinä tapoina suhtautua kumppanin etsimiseen, tai elämään yleensä. Olen monta kertaa jutellut kavereiden kanssa siitä, tarvitseeko rakastumista varten toisen olla ”oikeanlainen”, siis samanlainen. Erot rikastuttavat, jotkut sanovat, ne ovat kiinnostavia. Erilaisuus myös tuo lisää omaan elämään: oppii katsomaan asioita uudesta näkökulmasta, laajentamaan maailmankuvaansa. Näennäisen samanmielisyyden alle voi kätkeytyä kytevä konflikti, eikä samanlainen karkki-, musiikki- ja kirjamaku lohduta, jos muut asiat ovat huonosti. Oikeasti tärkeät asiat, luottamus, kunnioitus ja ystävyys, eivät katso koulutusta, luokkaa tai muutakaan.
On hienoa, että nykyään perheetön voi olla myös omasta tahdostaan ja avoimesti onnellinen yksinkin. Enää ei yksiselitteisesti oleteta, että perhe on jokaisen elämän päämäärä. Mielestäni on kuitenkin oltava lupa puhua siitä, että joskus yksinolo tekee kipeää.
Hesarin juttu unohtaa yhden tärkeän pointin: yksin jääminen on myös monen, monen koulutetun kaupunkilaisnaisen ongelma, ja se on heille varmasti yhtä kipeä asia. Sukupuolittuneet työpaikat, koulutusmarkkinat ja naisvaltaisten alojen keskittyminen kaupunkiin, naisten haluttomuus jäädä kotiin, (ainakin haastateltujen) miesten kyvyttömyys tehdä kompromisseja tai keskustella tunteista rakentavasti tulevat nyt ainakin ensimmäisenä mieleen. Naisten tehtävä ei ole jäädä elämään miesten ehdoilla. Heidän tehtävänsä ole toimia alkoholismilta ja velkaantumiselta pelastavina enkeleinä, eikä heistä moni selvästikään ole niin tehnyt. Ilman kumppania jääneet koulutetut kaupunkilaisnaiset ja maalla viihtyvät peruskoulun käyneet miehet vain ovat mahdottoman kaukana toisistaan (ei sillä, että kaikki edes haluaisivat olla miehen kanssa).
Mitä mieltä te olette: pitääkö kumppanin olla mahdollisimman samanlainen, vai mahdollisimman erilainen?