Talviunien tarpeessa

Äh. 

Ihan oikeasti Ä H.

En edes osaa määrittää kuinka kauan kaikki on tuntunut näin tahmealta. Ehkä viikon, kaksi tai kytevästi jopa enemmän. Tuntuu etten ole fiilikseni kanssa ainoa – töissä ihmettelemme milloin kenenkin väsymystä ja kotona huokailen poikaystäväni kanssa ennen iltayhdeksää kuinka unettaa. Homma kuin homma, ja aina vaan vitkastuttaa. 

Matala energiataso näkyy myös halussa harrastaa, mutta se ei valitettavasti ole ainoa hidaste. Myös mieli on muuttunut. Yhtäkkiä kaikki ne ajatukset siitä, että askel (asana) kerrallaan on hyvä edetä, ovat vaihtuneet mahdollisimman äkkiä maaliin -moodiin. Ehkä töissä ilmennyt kiire on siirtynyt myös kotiin. Tympii olla kankea ja rauhaton.

Luin joskus jostain tämän:

Pysy kärsivällisenä, vaikka maailma yllyttää pikaiseen haaveiden toteuttamiseen.

Olen väsymyksessäni saanut takaisin sen osan kärsimättömyyttäni, jonka vielä loppukesästä tunsin olevan poissa. Olen tällä hetkellä kaiken kanssa niin malttamaton, että suorastaan harmittaa se, että olen vasta matkalla, enkä vielä perillä (!!). Tekisi mieli repiä. En tarvitse maailmaa, yllytän itse itseäni.

Oli kyseessä on lyhenevä päivä ja matalammat energiat, tai vaihtoehtoisesti tauosta kankea keho, kärsimättömyydelle saisi antaa kenkää. Ei ole pitkän matkan pikavoittoja. Jokainen harjoitus on voitto itsessään (myös tämä, joka tänään tuntui vähän ankealta, mutta kirvoitti silti hymyn loputtuaan).