Heinäkuun alussa lähdin kesäduuniin Itä-Suomeen. Varmasti paras päätös, jonka olen tänä vuonna tehnyt. 

Kun on kesäkämppä järven rannalla, olisi rikollista olla käymättä aamu-uinnilla. Ja iltauinnilla. Ja päiväuinnilla töiden jälkeen. 

Parasta kuitenkaan ei ole kämppä, tai kuukausipalkkainen kesätyö tai uusi fillari, jonka hain ensimmäisellä viikolla kierrätyskeskuksesta. Parasta on se, etten tuntenut ketään tai mitään, kun tulin tänne. Voisi luulla, että se olisi pelottavaa tai masentavaa, ja jos ollaan rehellisiä, kyllähän se ensimmäisenä päivänä pelottikin. Mutta nyt, kuukauden täällä oltuani, olen tajunnut, että se kannattelee. Voin olla kuka tahansa. Voin tavata kenet tahansa. Tuntemattomuuden ja vapuden tunne kannattelee niin kuin vesi aamu-uinnilla. Tässä vapauden euforiassa on helppoa olla avoin, etsiä, jutella ja nauraa jopa ventovieraiden kanssa,varsinkin sellaisten joilla on söpö hymy ja hassu hattu. 

Hellettä tihkuvassa, hikisessä kaupungissa ei ole kadunkulmia, joissa muistaisin joskus suudelleeni. Ei ole puistikoita, joissa on juotu liikaa skumppaa ja tehty typeryyksiä. On vain uutta ilmaa ja tilaa hengittää. Missään ei ole vanhojen virheiden tai ikävän muistoa. Joskaan ei tietysti niitä turvallisia kotikulmiakaan, mutta en niitä edes kaipaa. Ne odottavat varmasti, kun tämä työ ja kesäelämä loppuu. Siihen asti aion nauttia joka henkäyksestä, niistä hikisistäkin(koska ilmeisesti tässä ollaan tropiikissa seuraavat pari viikkoa). 

Vaihtakaa maisemaa, tyypit! Se hoitaa sielua. Ja koskaan ei tiedä, milloin törmää johonkin, joka voi olla…jotain.

//www.youtube.com/embed/_8hegID-oaY