Tällä alalla kaikki tehdään omalla naamalla
Mun työsyksy oli aika kiireinen, kuten viimeksi kirjoitin. Tänään kävin treeniksellä pyörähtämässä ja olo oli vähän ristiriitainen. Tavallaan ahdisti mennä sinne, vaikka en mennytkään suoranaisesti tekemään töitä. Toisaalta tuntui omituiselta olla tekemättä töitä ja jollain lailla houkutti jo aloittaa.. tiedän, että nyt olisi hyvä huoltaa tätä työvälinettä tavoilla, jotka tekevät minulle itselleni hyvää. Silti haluaisin päästä jälleen käsiksi alitajuntaani, päästä itse asiaan sen sijaan että vain tappaisin aikaa leikkimällä lempeästi itseni kanssa.
Aina kun projekti loppuu ja aloitan uuden tipahdan oudosti tyhjän päälle. On vaikea selittää sitä, mutta ikään kuin opettelisin työni joka kerta uudestaan. Kestää vähän aikaa saada koottua itsensä. Tunnen että en ole vielä valmis aloittamaan uudelleen, vaan olen selkeästi siinä vaiheessa jossa ideoita muodostuu. Tällä hetkellä olen myös saanut työstäni riittävästi tunnustusta vähäksi aikaa, ja jos vaan jaksan odottaa, töihin paluu tuntuu varmasti vielä oikeasti hyvältä. Luulen että olen vaan tottunut tekemään töitä ja juuri nyt olisikin tärkeää hakea aktiivisesti sitä balanssia, että elämässä olisi riittävästi tilaa myös muille asioille. Viime vuonna tein niin paljon töitä, että sosiaaliselle elämälle oli todella vähän aikaa. On hirveän sääli tehdä hitosti töitä ja sitten kun haluaisi juhlistaa työnsä hedelmiä ei oikein tiedä kenelle soittaisi, koska ei ole pitänyt lähipiiristään huolta tai on tylsistyttänyt heitä puhumalla pelkästään työstä.
On myös inhottava tunne tajuta, että järjetön työnteko ei ole yhtä kuin järjettömän hyvä työssään. Se että tekee vuodessa älyttömän monta keikkaa tuo kenties rahaa, mutta niistä oikeasti hehkuvista hetkistä ihminen muistetaan ja niitä ei pysty tuottamaan loputtomiin.
Tunsin vuodenvaihteessa katkeruutta kun hoksasin, että minua ei mainittu missään alan julkaisuissa. Olisin toivonut, että olisin jäänyt jollekulle erityisesti mieleen. En esiintynyt juurikaan edes ystävien instagram-kertauksissa. Miltä tuntuu, kun kovasta työstä huolimatta kukaan ei ylistä, tai edes huomaa? Se tuntuu paskalta. Annoin kaikkeni, ja ketään ei kiinnosta. Kenenkään maailma ei pysähtynyt tai jos pysähtyi, tieto ei kulkenut minulle saakka, kukaan ei kirjoittanut siitä. Tavallaan tämä katkeruuden pisto on hyvä muistutus siitä, että asioita on tehtävä itsensä takia ja siihen tapaan, että itsestä myös tuntuu hyvältä. Muuten käy juuri näin – kaiken työn ja menestyksenkin jälkeen olo on jotenkin tyhjä.
Tyhjä tunne kertoo sen, minkä jo tiesinkin: tällä hetkellä suurin haaveeni on tulla huomatuksi ug-piireissä, ja siellä huomatuksi tuleminen vaatii todellisen raa’an lahjakkuuden näyttämistä. Sinne on vaikeinta päästä, ja juuri siksi haluan sinne. Sinne pääseminen on eräänlainen kokonaistaideteos. Voin vain arvailla, millä sinne pääsee. Olen yrittänyt ja käynyt siinä aivan kynnyksellä ja tänä vuonna putosin takaisin pimeyteen. Oletan, että nykyisen pomoni ison rahan kelkkaan lähteminen poltti uskottavuuteni tuhkaksi. Tällä alalla kaikki tehdään omalla naamalla.
Tunteet ovat olleet ristiriitaiset myös edellisen postaukseni suuren päätöksen suhteen. En saa selkoa tunteistani ja siitä, toiminko todella intuitioni mukaisesti. En vittu tiedä. Yritän ajatella, että reittejä ulos Suomesta on muitakin. Jos periaatteideni pettäminen jonkun minua kehnosti kohtelevan tahon kanssa on ainoa keinoni menestyä, niin ehkä sitten lahjani eivät kerta kaikkiaan riitä. Muussa tapauksessa jokin muu tie vielä aukeaa eteeni. Siis jos lahjat riittävät.