Rahan käytöstä parisuhteessa. Ja vähän parisängystä.

Ostin pari viikkoa sitten sängyn. Parisängyn, pehmeällä päädyllä. Miten ihanaa!

Markuksen kanssa erotessa ostin itselleni uuden sängyn, 120 cm. Siitä meni pari vuotta, niin möin sen sängyn, kun muutimme yhteen Luukaksen kanssa. Ostimme Luukaksen sängynrunkoon uudet patjat. Emme asuneet kovinkaan kauaa yhdessä, ja erilleen muuttaessa ne hemmetin hyvät patjat jäi Luukakselle. Sain tässä tilanteessa uuteen kotiini tutulta vanhan sängyn, 120 cm. No, siinä on jouset niin paskat, että aina sängystä nousesta kuuluu vaan PING PONG NIKS NAKS, kun jouset paukkuu. (Siinä sängyssä ei kauheesti naitu, mitäköhän se sänky silloin olisi sanonutkaan!) Tähän kyllästyneenä menin kauppaan ja maksoin itseni kipeäksi uudesta sängystä. (Sängyt on muuten helvetin kalliita, herran jumala!) Olen jotenkin aina haaveillut ylellisestä sängystä, jossa on pehmustettu sängyn pääty. Ja nyt mä menin ja ostin sen! Parasta!!

Mä olen nyt muutaman vuoden sisällä ostanut KOLME sänkyä. Sillä rahalla ois varmaan saanut jo yhden hyvän Hästensin. Nyt kun mä ostin ihanan leveän parisängyn, niin se on sit semmonen juttu, että jos se prinssi valkealla ratsullaan mun elämääni joskus saapuu ja edessä on yhteenmuutto, niin prinssi on velvollinen luopumaan sängystään. Minä en tuosta saavutetusta edusta, omasta sängystä, luovu! Perkele. Sängyn elinikä on kuitenkin n. 10 vuotta ja jotenkin jaksan kuitenkin uskoa, että jonkinmoinen prinssi tähän elämään 10 vuoden sisään saapuu, joten sen vuoksi parisänky. Mun parisänky.

Koska olen maksanut nyt itseni kipeäksi tuosta sängystä, niin sen tulevan prinssin kannattaisi olla rikas. Ja sen pitäisi saapua mun elämääni jo aika pian, ennen vararikkoa mielellään. Mulla ei oo varaa köyhään poikaystävään.

Vaikka edellinen lause, ”mulla ei oo varaa köyhään poikaystävään”, kuulostaan niin saakelin pinnalliselta, että itseänikin oksettaa, on siinä pieni totuuden siemen. Markus oli aikoinaan ihan normituloinen kaveri, mutta rahankäytön perusteet hukassa. Jouduin välillä lainaamaan hänelle rahaa, että hän sai laskunsa maksettua. Loppukuusta, jos hänellä oli rahaa jäljellä, hän ennemmin osteli netistä vaatteita, kun makseli minulle velkojaan. Tähän varmasti joku sanoo, että eikö nyt parisuhteessa kuulu olla yhteiset rahat. No, mun kokemuksien mukaan ei. Jos meillä olisi ollut täysin yhteiset rahat, niin mä parhaillaan varmaan vieläkin makselisin hänen velkojaan. Yhdessä ollessa hän olisi ostellut yhteisillä rahoilla vaatteita, hifistelylaitteita tai jotain muuta materiaa. Siinä missä mä olisin kituuttanut, että meillä vesi juoksisi ja pistorasiasta tulisi sähköä. Kultainen keskitie on mielestäni se, että kumpikin maksaa yhteisistä menoista puolet ja lopuilla rahoillaan tekee mitä lystää.

Eli niin, mulla ei ole varaa köyhään poikaystävään, joka elää mun siivellä. Se on taloudellista hyväksikäyttöä. Mä oon sellasen kerran kokenut, enkä perkele suostu moiseen toistamiseen.